Kolme teologian ja psykologian tutkijaa kertoo kirjassaan, miten sekava onkaan tieto ja totuus Jumalasta, jota monet tänään Jeesukseksi nimittävät. Saarnaaja on juutalaisuuden keskeinen viisasten kirja, jonka tekijäksi väitetään Daavidin poikaa, Jerusalemin kuningasta Salomoa. Saarnaajan ristiriitaisista ajatuksista yksi lienee totta: ”Joka tietoa lisää, lisää tuskaa”. ”Jumalan synnyn” tekijät ennustavat näin käyvän.
Jos kolmikko on Raamattua ja sen historiaa lukenut kuin piru Raamattua, he tekevät sen kultivoituneesti, haluamatta loukata. He perustelevat tutkimushalunsa sillä, että Jumalan inhimilliseen muutoshistoriaan perehtyminen voi rikastuttaa lukijan maailmankuvaa ja kenties auttaa suhtautumaan omaan ja muiden uskoon tai sen puutteeseen joustavammin.
Erään tiedon mukaan maailmamme on noin 6 000 vuotta vanha. Jumala päätti luoda sen lokakuun 22. päivänä vuonna 4004 eaa. Tähän tulokseen päätyi vuonna 1600-luvun irlantilainen arkkipiispa James Ussher. Hän oli havainnoistaan varma, sillä sukuluettelot, kuninkaiden hallituskaudet ja muut viittaukset tuon todistivat.
Tapahtumaan liittyvää tietoutta oli jo tuolloin kahta eri laatua: eläimet oli luota ensin ja viimeisenä mies ja nainen yhdessä. Toisen version mukaan mies luotiin ensin, sitten eläimet ja nainen viimeisenä.
Oli miten oli, sen jälkeen – tai jo sitä ennen – ihminen on jumalia palvoessaan kehittänyt uskonsa kohteiksi vaikka mitä, taivaankappaleista aina ihmishahmoisiin päätyen miehiseen yhden ja ainoan jumalan hahmoon. Aluksi uskominen oli väljää, kunnes hallintovalta ja -halu muovasivat kohteesta tiukemmin määritellyn. Kun kristinusko oli alkanut leviämisensä ja saavuttamassa sisäisen sanomansa, alkoi ohjaileva papisto sanella, mitä oli oikea sana ja kaiken pyhä tarkoitus.
Uskosta oli tuleva keskusjohdettu. Papisto riiteli uskon yksityiskohdista, se muovasi vuosisatojen kuluessa hierarkkisen hallintojärjestelmän. Kirkolliskokouksista muotoutui puoluekokouksia, joissa usko määriteltiin, ja uskontokuntien järjestelmä alkoi olla sanelun ja vallan apparaatti.
Jopa kuningas Charles III voideltiin
Kirkollinen perinne muotoutui pyhien kirjoitusten tulkinnan kautta. Jeesuksella itsellään ei kuoltuaan ollut enää sanavaltaa uskon nimissä kehitettyihin palvonnan muotoihin. Harva on tiennyt, mitä tapahtui, kun vuonna 2022 Yhdistyneitten kuningaskunnan kuningas Charles III kruunajaistensa yhteydessä tämä vaivihkaa voideltiin, kruunajaisväeltä piilossa.
Rituaali oli Jumalan ja kruunattavan välinen: Canterburyn arkkipiispa voiteli Charlesin pään, rinnan ja kädet pyhällä oliiviöljyllä, joka oli pyhitetty Jerusalemin Pyhän haudan kirkossa, jonne Jeesus oli haudattu. Noin lähelle jumaluutta maallinen hallitsijakin voidaan luokitella.
Enempää kirja ei Charles III:n erikoisasemasta kerro. Lienee kuitenkin mahdollista, että hänellä on paremmat mahdollisuudet selvitä Paavalin taivaan portilla järjestämästä pääsykokeesta, kuin tavallisella mulliturvalla. Tuossakin suhteessa Raamatun sisältämä sanoma on ristiriitainen itsensä kanssa ja moneen kertaan,
Raamatun taivaasta antama kuva on mielenkiintoinen, sillä se helvetin vastakohtana luo selvän eron vaihtoehtojen välisiin eroavaisuuksiin. Uusi testamentti on tästä asetelmasta antanut kärjistetyn kuvan. Kuolemanjälkeiset paikat on kuvattu Uuden testamentin loppusivuilla hyvin mustavalkoisina. Taivaassa Uusi Jerusalem pursuaa rikkauksia kullasta tehtyine pääkatuineen ja jalokivin koristeltuna kaupunginmuurina.
Edellä kuvaillun Johanneksen ilmestyksen mukaan taivaan onni muodostuu siis rikkauksista, joita toisaalta ei tulisi kuvata kuin mautonta lottovoittoa. Vastakohta on saatanan muovaama tulijärvi, johon aikoinaan väärän mielisiä pikkulapsiakin heitettiin.
Jeesus ei ollut Robin Hood
Monesti Jeesus on kuvattu radikaaliksi, joka oli uhka aikansa Rooman vallalle. Osin noin olikin, koska roomalaisilla oli omat jumalansa, ja pelko syntyi, kun Jeesusta pidettiin Jumalan poikana. Hän oli siis poliittinen uhka.
Jeesus aiheutti juutalaisten pääsiäisjuhlan aikaan temppelissä mellakan ajaen kyyhkysten myyjät ja publikaanit ulos temppelin pihalta kaataen rahanvaihtajien pöydät. Tuosta teosta evankeliumeissa on monenlaisia kuvauksia. Teko oli loukkaus juutalaisille pyhiä uhritoimituksia kohtaan, ei suinkaan orastavan läntisen markkinatalouden halveksuntaa. Taustalla oli uuden, tulevan pyhän Jerusalemin temppelin toive ja vanhan temppelin tuho.
Jeesus ei ollut tasa-arvon saarnaaja, eivätkä Raamatun vuosisataiset muotoilijatkaan. Hän ei kehottanut orjia pyrkimään vapaiksi vaan pysymään osassa, joka heillä oli. Silti: isäntiä kehotetaan kohtelemaan orjia oikeudenmukaisesti, ja orjia kehotetaan olemaan kuuliaisia.
”Kristillisissä teksteissä yleistyy aikaa myöten ajatus, että Kristuksen kärsimyksestä tulee esikuva sille, kuinka orjien tulee alistua omistajiensa kuritukseen ja väkivaltaan silloinkin, kun se on mielivaltaista”. Ei siis Robin Hood vaan kommunistiko?
Ville Mäkipelto, Juha Pakkala, Raimo Hakola: Jumalan synty. Isän ja pojan kätketty historia. Otava 2025.
