Suomen perustuslaki täytti keväällä 25 vuotta. Vaikka se yritti modernisoida monia hallinnollisia rakenteita, yksi keskeinen ongelma jäi ratkaisematta: ulkopolitiikan johtaminen. Nykyisen perustuslain mukaan ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Tämä monitulkintainen muotoilu on jättänyt järjestelmän institutionaalisesti epävakaaksi – ja käytännössä altistanut sen jännitteille, vastuukiistoille ja epäselvälle johtajuudelle.
Valtio-opin professori Tapio Raunio tunnisti jo vuonna 2008 presidentti Tarja Halosen kaudella kolme yhteisjohtajuuteen liittyvää ongelmaa: 1) riitojenratkaisun puuttuminen, 2) presidentin rooli hallitukselle alisteisena mutta silti itsenäisenä toimijana, sekä 3) vaikeus erottaa EU-politiikka perinteisestä ulkopolitiikasta.
Kriisitilanteissa tämä epäselvyys johtaa sekavaan työnjakoon, joka vaikeuttaa päätöksentekoa ja johtajuutta. Valuvika näkyy myös sisäpolitiikassa. Koronapandemian aikana presidentti Sauli Niinistön ehdotus erillisestä ”koronanyrkistä” johti julkiseen kiistaan pääministeri Sanna Marinin (sd.) kanssa siitä, kuka kantaa vastuun kansallisista toimista, kun kansainvälinen terveyskriisi uhkasi kansallista turvallisuutta. Palestiinan valtion tunnustamista koskenut pitkällinen kiistely paljasti puolestaan, miten juridinen epämääräisyys voi näyttäytyä kansalaisille poliittisena vastuunpakoiluna.
Nykytilanne juontaa juurensa presidentti Urho Kekkosen valtakauden jättämään varjoon. Vuoden 2000 perustuslaki pyrki hillitsemään presidentin valtaa kompromissilla, jossa vallanjako jäi häilyväksi.
Palestiina-kysymyksen epäselvä käsittely on oire syvemmästä ongelmasta: valtiomahtien välinen ”yhteistoiminta” ei toimi, kun ulkopoliittinen tilanne vaatii nopeaa reagointia ja selkeää vastuunjakoa. Suurvaltapolitiikan paluu, Naton jäsenyys ja EU:n muuttuva luonne vaativat aivan toisenlaista selkeyttä ulkopolitiikan johtamiseen.
Johtamisessa yksi sääntö on pysyvä: vain yksi voi johtaa. Kollektiivinen johtajuus johtaa usein tilanteeseen, jossa kukaan ei johda. ”Yhteistoiminta” kuulostaa harmoniselta, mutta ei vastaa nykymaailman kriisiherkkiä ja nopeatempoisia realiteetteja. Päätöksenteon on oltava ripeää, vastuuketjujen yksiselitteisiä.
Ratkaisuja on kaksi. Ensimmäinen on palauttaa presidentille selvä johtorooli: kirjataan perustuslakiin, että tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa – ilman yhteistoimintaehtoa. Tämä olisi looginen paluu vuoden 1919 linjaan ja vastaisi myös kansalaisten käsitystä presidentin roolista. Presidentinvaaleissa äänestetään vilkkaammin kuin muissa vaaleissa, ja presidenttiä pidetään edelleen vakauden symbolina poliittisesti epävakaassa ajassa. Presidentti-instituutio nautti myös kansalaisten silmissä jopa poikkeuksellisen laajaa luottamusta ja arvostusta.
Toinen vaihtoehto on siirtää ulkopoliittinen valta pääministerille ja hallitukselle, jolloin presidentistä tulisi lähinnä seremoniallinen hahmo – kuten Saksassa. Tämä malli olisi hallinnollisesti selkeä, mutta edellyttäisi myös puolustusvoimien ylipäällikkyyden siirtämistä hallitukselle. Lisäksi kansalaisten vahva tuki presidentti-instituutiolle tarkoittaa, että tällainen muutos kohtaisi sekä poliittista että symbolista vastarintaa.
Kumpi tahansa ratkaisu olisi parempi kuin nykyinen. Epämääräisyys ei vain hidasta päätöksentekoa – se luo valtatyhjiön. Ja valtatyhjiö ulkopolitiikassa on turvallisuusriski, johon Suomella ei ole varaa.
