Eläkkeellä – mutta yhä käytettävissä oleva – rikosoikeuden professori Matti Tolvanen on monessa yhteydessä leimaantunut aina valmiiksi päivystäväksi oikeustieteen professoriksi. Hänen muistelmiaan sävyttää 1970-luvulta alkanut aikaisempaan verrattuna – jollei anteeksi antava – tuomioiden inhimillistyminen. Nyt tuomioita ollaan koventamassa.
Silti Tolvanen myös roimii oikeuslaitostamme. Rikostutkinta tupakkateollisuutta kohtaan olisi ollut syytä käynnistää. Rikosvastuu ei ole vanhentunut. Esimerkiksi tupakkaoikeudenkäynteihin paljolti yhdistettyä professori Erkki Aurejärveä hän kuvailee:
”Erkillä on varsin synkeä kuva suomalaisista tuomareista. Hänen kirjoittamassaan romaanissa ainoa sympaattinen hahmo on Rikosseuraamuslaitoksen sekarotuinen koira. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että vaikka osa tuomareistakin voi olla tunareita, pääosin tuomitsemistoiminta on hyvissä käsissä.”
Kansanedustaja Kauko Juhantalon (kesk.) eduskunnasta erottamista hän pitää oikeusmurhana. Kyseessä oli sana vastaan sana -asetelma. Päivi Räsästä (kd.) koskeneesta oikeusprosessista Tolvanen kiittelee Korkeimman oikeuden korostaneen uskonnonvapautta ja sananvapautta perusoikeuksina. Raamattua ja muita pyhiä kirjoituksia saa lukea, julkisestikin, pyhiä kirjoituksia saa lainata. Toki aikakausi ja olosuhteet on ymmärrettävä:
”Kiellettyjä aiheita ja sanoja ei ole olemassa. Rikosvastuun rajat määrittelee asiayhteys. Uskontopohjaisessa keskustelussa raja menee ainakin siinä, ettei ketään saa uhata väkivallalla ei ihmisiä saa lietsoa väkivaltaan… Itse olisin saattanut päätyä asiassa Korkeimman oikeuden vähemmistön kannalle eli hylkäämään syytteen kokonaisuudessaan. Rikosvastuu on huono instrumentti tosiasiat kieltävää puhdasoppisuutta vastaan.”
Jyrkkä ei tupakalle, miksi ei huumeille?
”Päivystävänä” rikosoikeuden professorina Tolvanen on runsaasti valtamedioiden käyttämä kommentaattori. Punavihreä toimittajakunta puhuu myönteisessä hengessä mietojen huumeiden vapauttamisesta, ja Helsingin Sanomat saattaa asiaa perustella sillä, että huumerikollisuus vähenisi, jos se sallittaisiin (!). Ajatus viehättää varsinkin vihreiden ja vasemmistonuorten puolueohjelmia suunnittelevia. Johtaako Tolvasen näkökulma tässä mediasuhteen irtisanomiseen?
Näin suoraviivaisesti hän ilmaisee kantansa pössyttelyyn:
”Tupakointi pyritään poliittisin päätöksin lopettamaan kokonaan. Samaan aikaan vaaditaan muun muassa kannabiksen vapauttamista yleiseen myyntiin. Tässä täytyy olla jokin perustavanlaatuinen ristiriita. Kai kannabis on terveyden kannalta yhtä vaarallista kuin tupakka? Lisäksi kannabis tekee käyttäjästään hölmön oloisen ja pahanhajuisen”.
Pitkälle rikosoikeuden emeritusprofessori etenee pois muodikkaista maailman pelastamisen uskontunnustuksista. Hän ei kerää sympatiapisteitä tunnustaessaan suomalaisen maatalouden kriteerit, kun tarkastellaan eläinten kunnioittamista – pitääpä hän jopa lihansyöntiä täysin luonnollisena, kunhan tuotanto-olosuhteet ovat asianmukaiset.
Suurin uhka maapallollemme on liikakansoitus. Tolvasen mielestä riskit ympäristölle olisivat aivan toiset, jos väestömäärä olisi pysynyt kahdessa miljardissa. Nyt lähestytään 10 miljardin rajaa. Kun kirjoittaja ottaa edellä mainitun esille, lukija tulee ihmetelleeksi, miksi maailmamme valtiot, vaikuttajat saati yhteiset ”parastamme” ajavat yhteisöt eivät ota asiaa painokkaasti esille.
Tolvanen suhtautuu poliisin valtuuksien kasvattamiseen ymmärtämyksellä. Vakavista rikoksista epäiltyjä voitaisiin vangita sillä perusteella, että heidän vapaana olemisensa vaarantaisi yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Huolena hän pitää sitä, että rikoksista tuomitut eivät kohta mahdu vankiloihin. Tilanne on ollut ennustettavissa, vaan ei ole tuntunut kiinnostavan päättäjiä.
Matti Tolvanen: Lain julkinen ääni. Deadline Kustantamo 2026.