Vaikka opiskelijoiden jaksaminen ja toimeentulo on huolestuttavan heikkoa, sitä pidetään helposti normaalitilana. Moni näkee opiskeluajan vain väliaikaisena vaiheena ennen työelämää ja parempaa tulotasoa – elämänvaiheena, joka pitää vain kestää. Samalla sumealla logiikalla puolustetaan eriarvoistavia lukukausimaksuja.
Tosiasiassa iso osa korkeassa asemassa olevista päättäjistä ja virkamiehistä tulee koulutetuista perheistä, joissa lasten opintoja on tuettu monella tavoin niin taloudellisesti kuin kannustamalla korkeakouluopintojen pariin. Ei väliä, että opinnot ovat jälleen muuttuneet lainapainotteisiksi ja kouluttamattomuus alkanut uudelleen periytyä. Näinhän se oli ennenkin ja silti pärjättiin.
Ei muuten pidä paikkansa. Kaikki eivät pärjänneet eivätkä edes uskaltaneet lähteä opiskelemaan ilman kodin tukea ja esikuvaa.
Iso osa opiskelijoista joutuu jälleen rahoittamaan elämisensä opintolainalla. Erityisesti ammatillisessa oppilaitoksissa opiskelleiden velkaongelmat lisääntyivät hälyttävästi vuoden 2017 opintotukiuudistuksen myötä. Joka kuudes opiskelija pelkää, etteivät rahat riitä joka kuukausi ruokaan. Useampi kuin joka kolmas opiskelija kokee masennusta ja muita mielenterveyden ongelmia, kuten liiallista henkistä kuormitusta ja ahdistusta. Kaikki tämä vaikeuttaa opiskelua ja pahimmillaan keskeyttää sen.
Eriarvoisen koulutuksen hyväksyvät poliitikot sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, ettei korkeakoulutus enää automaattisesti takaa työllistymistä tai korkeita tuloja. Koska sosioekonominen tausta vaikuttaa halukkuuteen ottaa taloudellisia riskejä eikä kaikilla ole vauraan perheen turvaverkkoja, koulutuksen maksullisuus heikentää köyhien ja kouluttamattomien perheiden lasten tosiasiallisia mahdollisuuksia pärjätä.
Korkea koulutustaso hyödyttää koko yhteiskuntaa – ainakin, jos opiskelija pystyy valmistuttuaan työllistymään ja tekemään töitä. Opiskelijoiden mielenterveysongelmia ei kannata lakaista maton alle, sillä pitkittyessään ne voivat tuhota opiskelu- ja työkyvyn koko elämäksi.
Korona-aikana ymmärrys opiskelijoiden tilannetta kohtaan kasvoi hetkellisesti, mutta kevään rahojen jaossa opiskelijat ovat taas vaarassa unohtua. Opiskelijoiden mielenterveyspalvelut ovat ruuhkautuneet pahoin korona-aikana, ja YTHS:n jonojen purkamiseksi olisi seuraavassa lisätalousarviossa osoitettava määrärahoja opiskelijoiden hyvinvointiin.
Pidemmällä tähtäimellä tarvitaan opintotuen tasokorotus ja lisäpanostuksia koulutukseen. Näihin löytyy riittävästi poliittista tahtoa vain, jos päättäjät keskittyvät kuuntelemaan opiskelijoiden tarpeita ja huolia. Missä siis viipyvät poliittiset lausunnot opiskelijoiden hätään vastaamiseksi?
