Suomi oli vaakalaudalla talvisodassa ja jatkosodassa, mutta kansan suurten uhrauksien kautta Suomi säilyi itsenäisenä. Suomi joutui sotien jälkeen maksamaan suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Koko 1950-luvun ja 1960-luvun Suomi teollistui ja tehtiin kovasti työtä saavuttaaksemme hyvinvointia koko kansalle. Vasta 1970-luvulla voi sanoa, että Suomesta tuli perinteisessä mielessä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta.
Siitä lähtien Suomi kiri muita Pohjoismaita kiinni. Kun tultiin 1990-luvun alkuun, tuli suuri lama, joka oli kova shokki Suomelle ja kansalaisille. En mene nyt tässä siihen mikä sen aiheutti, paitsi pari asia voi sanoa: idänkaupan loppuminen ja finanssimarkkinoiden avautuminen. Myös lamasta päästiin ylös, ja vuodet 1995-2008 olivat Suomen talouden kasvun aikaa. Julkinen talous oli hyvin tasapainossa. Kasvussa me saavutimme Ruotsin, joka oli merkittävä asia.
Vuosi 2008 on vedenjakaja taloudessa ja kaikessa muussa. Silloin syntyi maailmanlaajuinen finanssikriisi, joka suuresti vaikutti Suomeenkin. Mikään ei ole ollut kunnossa sen jälkeen. Talous- ja työllisyyskehitys, velkaantuneisuus on ihan eri luokkaa kuin muissa pohjoismaissa. Suomi on heikoin kaikissa mittareissa.
Jos katsoo työllisyysasteita, ne ovat 4-7 prosenttia korkeammat muissa pohjoismaissa. Jotain he tekevät toisin tai sitten heillä on toimivampi markkinatalous.
Talouskasvussa me olemme jääneet koko 2010-luvun muita jälkeen. Meidän taloutemme ei kasvanut 2010-2020 yhtään, kun Ruotsin talouskasvu oli 20 prosenttia. Olemme jääneet pysyvästi Ruotsista. Muitten pohjoismaitten velka on paljon alempi kuin Suomen. Me olemme 15 vuodessa kolminkertaistaneet valtion velkamme ja se on pian 70 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun muiden pohjoismaiden on 30-40 prosenttia. Velkaannumme nyt 10 miljardia vuodessa, eli rahoitamme pohjoismaisen hyvinvointimallimme velalla. Se ei ole kestävää. Meillä on 10 miljardia liikaa menoja, josta maksamme 3-4 miljardia korkoja vuosittain.
Eli joudumme kysymään itseltämme, olemmeko enää pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta. Vastaus on: teoriassa kyllä, käytännössä ei. Olemme jo samalla tiellä kuin etelä-Euroopan kriisimaat.
Mitä tälle voi sitten tehdä? Meidän on uudistettava hyvinvointiyhteiskunta sellaiseksi, jota pystymme rahoittamaan, ilman velkaa. Velkaa vain investointeihin, ei juokseviin menoihin. Markkinataloutta on kaikin keinoin vahvistettava. Työmarkkinoita on uudistettava. Verotusta on uudistettava esimerkiksi niin, että tuloverotusta alennetaan kaikissa tuloluokissa. Nyt Ruotsin tuloveroaste on 4-5 prosenttia keskimäärin alempi kuin meillä. Meidän on luotava Suomesta sellainen maa johon investoidaan. Se luo kasvua ja työpaikkoja, se on kaikkien suomalaisten etu, myös palkansaajien. Toivon että koko palkansaajaliike tämän ymmärtäisi.
Tarvitsemme myös ison sosiaaliturvauudistuksen. Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin kuuluu korkea työllisyysaste. Sen takia kaikkien työikäisten ja työkykyisten pitää elättää itsensä työllä, ei sosiaaliturvalla.
Suomalaiset päättävät itse, onko Suomi tulevaisuudessa hyvinvointiyhteiskunta. Sitä ei voi rahoittaa velalla, siihen tulee loppu.
Jos eivät edellä mainitsemani asiat muutu, Suomi vajoaa kriisimaaksi. Toivon kuitenkin, että suomalaiset ovat niin viisaita että he ymmärtävät mitä uhrauksia hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen vaatii. Joudumme leikkaamaan ja luopumaan asioista, uudistumaan ja uudistamaan hyvinvointiyhteiskuntaa.