Istuin aikoinaan aina silloin tällöin alas keskustelemaan Etyjin ODIHR:n delegaation kanssa. Demokraattisten instituutioiden ja ihmisoikeuksien toimiston edustajat tulivat vaalien alla keskustelemaan suomalaisten puolueiden edustajien kanssa.
Heillä oli yksi kysymys: onko politiikka Suomessa reilua?
Demokratian vahvuutta ei mitata vain vaalipäivänä
Demokratiassa ihmiset liittyvät yhteen kilvoittelemaan erilaisin ajatuksin yhteiskunnan suunnasta. Kaikkien on voitava uskoa siihen, että yhdessä sovituista pelisäännöistä pidetään kiinni. Että jokainen ääni lasketaan eikä tulosta väärennetä.
Hävinneiden puolueiden on hyväksyttävä ja tunnustettava tappionsa. Tämä koskee erityisesti niitä puolueita, jotka ovat olleet vallassa. Heidän pitää hyväksyä ja edesauttaa sitä, että valta vaihtuu. Heidän on vuorostaan voitava luottaa siihen, että myös ne, jotka nyt nousevat valtaan, eivät vuorostaan ala peukaloida järjestelmää omaksi edukseen.
Demokratian vahvuus mitataan sillä, mitä tapahtuu vaalien välissä.
Olen viime päivinä palannut ajatuksissani noihin eduskunnan kokoushuoneissa käytyihin keskusteluihin demokratian tilasta ja vaaleista Suomessa. Moni asia tuntuu muuttuneen noista päivistä. Niin meillä kuin maailmassa.
Yhdysvalloissa ja Brasiliassa vaalituloksen laillisuus on kyseenalaistettu epämääräisin perustein. Molemmissa maissa väkijoukko on murtautunut parlamenttiin protestina. Yhdysvalloissa Capitolin valtauksessa kuoli useita ihmisiä. Yli tuhat ihmistä on asetettu syytteeseen. Pisimmät tuomiot ovat olleet 7-10 vuotta vankeutta.
Lisäksi valtiot harjoittavat vaalihäirintää toisissa maissa. Venäjä usutti amerikkalaisia toisiaan vastaan tehtailemalla erilaisia Facebook-ryhmiä ja kutsumalla kokoon mielenosoituksia. Hakkeroituja tietoja on vuodettu, jotta kohteita voitaisiin vahingoittaa (termille malinformation ei ole Suomessa oikein hyvää ja vakiintunutta vastinetta).
Kirjassaan The Revenge of Power (2022) Foreign Policy-lehden entinen päätoimittaja Moisés Naím on todennut demokratian vaaraksi kolme P-kirjaimella alkavaa vitsausta: post-truth, populismi ja polarisaatio.
Ne johdattelevat polulle demokratiasta autokratiaan. Tuolla polulla demokraattiset instituutiot, kuten riippumaton oikeuslaitos, näivetetään Vähä vähältä sisältä päin. Muutos ei tapahdu yhtenä selkeänä tapahtumana, vaan asteittaisena hivuttamisena, jossa valtaapitävät kahmivat itselleen lisää valtaa ja kaventavat opposition toimintaedellytyksiä.
Naímin mukaan demokratia kuolee, kun alamme palvoa politiikan supertähtiä ja uskomme mukisematta heidän aivan jokaisen sanansa, ne valheetkin. Annamme heidän hajottaa kansakunnan meihin ja niihin, jakaa kansan hyviksiin ja pahiksiin. Alamme uskoa, että totta kai hyvisten on syytä voittaa – keinoilla millä hyvänsä.
Entä Suomi?
Suomessa ei ole keskusteltu paljoakaan kotimaisen demokratian tilasta. Vaalien alla keskustellaan vaalijärjestelmästä ja d’Hondtin reiluudesta sekä siitä, mikä on uusien puolueiden mahdollisuus murtautua eduskuntaan.
Anglosaksisissa maissa on käytössä majoritaarinen first-past-the-post-vaalijärjestelmä (enemmistövaalitapa), jossa kustakin vaalipiiristä valitaan yksi henkilö.
Manner-Euroopassa on toisin. Siellä on vallalla suhteellinen vaalitapa, jossa merkitystä on myös vaaleihin osallistuvan ehdokaslistan äänimäärällä. Suhteellinen vaalitapa on pienille puolueille enemmistövaalitapaa parempi.
Siksi Manner-Euroopassa on monipuoluejärjestelmä ja useimmissa anglosaksisissa maissa on yhä vallalla kaksipuoluejärjestelmä. Esimerkiksi Britanniassa UKIP:n Nigel Farage valittiin suhteellisella vaalitavalla aina europarlamenttiin. Neljästi. Enemmistövaalitavalla maan parlamenttivaaleissa Farage jäi aina rannalle. Yhteensä seitsemän kertaa.
Suomessa edustajapaikat jaetaan vaalipiireihin Suomen kansalaisten lukumäärän perusteella. Tulevissa vaaleissa yksi paikka vastaa noin 26 200 kansalaista – vauvasta vaariin. Äänioikeutettuja on kutakin paikkaa kohden keskimäärin noin 23 000.
Viime vaaleissa eduskuntaan pääsi, jos ehdokaslista onnistui hankkimaan 9 700 – 14 000 äänioikeutetun luottamuksen. Pienin äänimäärä vaadittiin Lapista, suurin Helsingistä.
Onko tämä järjestelmä reilu?
Edustajapaikkojen lukumäärän jakautuminen voi pitää reiluna ja tasapuolisena. Digi- ja väestövirasto laskee joka kuukausi paikkojen jakautumisen. Tähän toimitukseen ei sisälly poliittisia intohimoja tai epäilyksiä vilungista. Amerikasta tuttu gerrymandering, vaalipiirien rajojen siirtely poliittisin perustein, ei ole mahdollista (joskin yksittäiset kunnat voivat vaihtaa vaalipiiristä toiseen).
Järjestelmä voisi olla reilumpi siinä, että vaalipiirien koko vaihtelisi keskenään vähemmän.
Huhtikuun eduskuntavaaleissa Uudeltamaalta valitaan 37 ja Lapista kuusi kansanedustajaa. Pienissä vaalipiireissä ääniä menee “hukkaan” suhteellisesti enemmän, kun äänikynnys on korkea. Ongelma ratkeaisi mm. vaalipiirejä yhdistämällä ja Uusimaa jakamalla kahtia.
Reilu demokratia mahdollistaa uusien puolueiden menestyksen
Suomessa ei ole valtakunnallista äänikynnystä. Siksi Liike Nyt sai valitsijayhdistysten keräämällä 2,3 prosenttia valtakunnallisella äänipotilla yhden edustajan. Hyvin lähellä oli, ettei se olisi saanut vielä kaksi paikkaa lisää.
Suomen järjestelmää voi pitää reiluna sen vuoksi, että se oikeasti mahdollistaa sen, että puoluekentän uudet yrittäjät murtautuvat parlamenttiin.
Meillä on yksi Euroopan suurimmista vihreistä puolueista. Perussuomalaiset näyttää vakiinnuttaneen paikkansa puoluekentällä kilpaillen näissäkin vaaleissa suurimman puolueen asemasta.
Tulevissa vaaleissa voidaan jännittää sitä, että pääsevätkö liberaalit eduskuntaan. Ruotsissa mielipidekyselyissä peräti kolme puoluetta (keskusta, liberaalit ja vihreät) kamppailee tällä hetkellä valtakunnallisen neljän prosentin äänikynnyksen tuntumassa.
Onko reilua, että tuhansien henkilökohtaisella äänipotilla jää rannalle?
Suomessa on kauhisteltu sitä, että suurilla henkilökohtaisilla äänimäärillä (kuten vihreiden Riikka Karppisen 7 818 ääntä Lapista) on jääty rannalle, kun listan äänimäärä ei ole riittänyt.
2000-luvulla eduskuntavaaleissa on Manner-Suomesta valittu yhteensä 995 kansanedustajaa. Samalta ajalta tulee mieleen Karppisen lisäksi kaksi muuta tapausta.
Ne ovat vuoden 2007 vaaleista. Laila Koskela sai Suomen Senioripuolueen ehdokkaana Pirkanmaalta 5 761 ääntä ja vihreiden silloinen puheenjohtaja Tarja Cronberg keräsi Pohjois-Karjalan vaalipiiristä 7 804 ääntä.
995 valittua kansanedustajaa ja kolme tapausta, jossa suuri henkilökohtainen äänimäärä ei ole taannut valintaa. Ei tätä määrää voi pitää merkkinä suuresta ongelmasta.
Entä ne politiikan rahat?
Suomessa poliittisen toiminnan rahoitus on voittopuolisesti peräisin puoluetuesta, jota jaetaan puolueille nykyään vuodessa 178 175 euroa per kansanedustaja. Puoluetuen suuruus on 35,6 miljoonaa euroa vuodessa.
Puoluetuen päälle tulee julkista rahaa, johon kuuluvat muun muassa niin eduskunnan kansliamäärärahat, hyvinvointialueiden ryhmärahat, opiskelija- ja nuorisojärjestöjen valtiontuet kuin puolueiden ajatuspajoille annetut tuet.
Lisäksi kansanedustajilla ja ministereillä on omat avustajansa.
Osa eduskuntaryhmistä on siirtynyt ryhmäkansliamalliin, jossa avustajat ovat selkeästi olennainen osa puolueiden toimintaa. Ministereillä on valtiosihteerit ja erityisavustajat, joiden määrää nostettiin täksi vaalikaudeksi aiempien kausien noin 46-48 yhteensä 85:een (15 valtiosihteeriä, 70 erityisavustajaa).
Hallituspuolueiden avustajien lisäystä perusteltiin niin EU-puheenjohtajuuskaudella kuin tarpeella parantaa lainsäädännön laatua. Lisäksi jokaiselle ministerille tuli oma mediasuhteista vastaava erityisavustaja – ministeriön viestinnän rinnalle.
Lisäystä arvosteltiin paljon Antti Rinteen hallituksen alkutaipaleella. Itsekin olin ja olen yhä hyvin kriittinen. Riskinä on se, että monilukuinen valtiosihteerien ja erityisavustajien joukkio vaikuttaa demokratian herkkään tasapainoon. Varsinkin kun oppositiopuolueet pyörivät Suomessa varsin köykäisin resurssein.
Jos nyt oikein muistan, niin hallituspuolueiden avustajakunnan lihottamisen vastapainona, eräänlaisena myönnytyksenä oppositiopuolueille, oli se, että eduskunnan tietopalvelulle annettiin lisää resursseja. Tätä voi pitää laihana lohtuna, kun tietopalvelu on toki kaikkien kansanedustajien käytettävissä – eikä se ole käytettävissä oppositiopuolueiden politiikan valmisteluun, vaan lähinnä vain sen vaikutusten laskemiseen.
Nyt kun vaalikauden loppu lähestyy, on syytä arvioida järjestelyä, jolla hallituspuolueet antoivat itselleen vuodessa noin viiden miljoonan euron edestä lisätyöpanosta aiempaan verrattuna. Mitä tuolla summalla on oikein saatu?
Vaikuttaisi, että summaa voisi luonnehtia puhtaaksi piilopuoluetueksi, sillä sen verran reippaasti (ja välillä myös rumasti) hallinnon virkamiehiksi palkatut avustajat ovat politiikkaa esimerkiksi somessa ja kulisseissa tehneet. Tällä vaalikaudella on nähty myös tuomio ministeriön varojen väärinkäyttämistä puoluepoliittisen toiminnan tukemiseen.
Harvinainen ja valitettava tapaus.
Muissa maissa palomuurit kunnossa
Yhdysvalloissa liittovaltion palveluksessa olevien toimintaa säätelee 1930-luvulla säädetty Hatch-asetus. Liittovaltion erikoissyyttäjä (Office of the Special Counsel, OSC) valvoo asetuksen noudattamista.
Asetus kieltää virkamiehiä, myös Valkoisen talon poliittisesti nimitettyjä virkamiehiä, toimimasta puoluepoliittisesti. Siksi heiltä on mm. kielletty sosiaalisessa mediassa tai perinteisessä mediassa kommentoimasta toisia puolueita tai niiden ehdokkaita tavalla, joka voisi vaikuttaa näiden menestykseen vaaleissa.
Donald Trumpin kaudella OSC suositteli, että neuvonantaja Kellyanne Conway pitäisi erottaa lukuisten rikkeiden (yhteensä 15 tapausta vuosina 2017-19) vuoksi. OSC:lla ei ollut toimivaltaa erottaa Conwayta. Vertailun vuoksi todettakoon, että Barack Obaman hallinnon kohdalla OSC oli kahdeksan vuoden aikana todennut tasan kaksi rikkomusta.
Britanniassa on voimassa vielä tiukemmat säännöt. Cabinet Officen ohjesäännön mukaan erityisavustajia on kielletty millään tavoin osallistumasta poliittiseen väittelyyn. Tämä koskee niin sosiaalista mediaa, puheita, yleisönosastokirjoituksia, kirjoja tai artikkeleita. Tämä on kirjattu erityisavustajien työsopimuksiin.
Theresa Mayn hallituksessa poliittisten avustajien päällikkönä toiminut Gavin Barwell on muistelmissaan (Chief of Staff, 2021) kertonut itseään koskevasta tapauksesta, joka liittyi 24-kerroksisen Grenfell Towerin tuhoisaan paloon kesäkuussa 2017.
Barwell oli aiemmin toiminut asuntoministerinä ja niinpä häneltä oli televisiokameroiden väijytyksessä kysytty kommenttia tapaukseen. Barwell oli ohjeiden vuoksi vaiennut. Pätkää pyöritettiin tv-uutisissa. Tuppisuinen Barwell ei tietenkään näyttänyt hyvältä, mutta sääntöjen rikkominen ei tullut kysymykseen.
Erikseen on mainittu se, että avustajien pitää välttää henkilöön käyviä hyökkäyksiä. Britanniassa avustajien ei haluta ottavan “pahan poliisin” roolia. Vaaleissa ehdolla olevien poliitikkojen pitää tehdä likainen työnsä ihan itse.
Tiukka ohjesääntö selittää sen, miksi brittiministereiden avustajakuntaa on yleensä turha etsiä seurattavaksi twitterissä. He eivät ole – siis ainakaan omilla nimillään – palvelussa.
Suomessa valtiosihteereiden ja erityisavustajien poliittista toimintaa säädellään muun muassa valtioneuvoston kanslian helmikuussa 2015 antamalla tiedonannolla.
Siinä tunnustetaan virkamiehen niin yhdistymis- ja sananvapaus, mutta samalla painotetaan, että virkamiesten toiminnan pitää olla sellaista, että se “täyttää muun muassa puolueettomuuden, riippumattomuuden ja tasapuolisuuden vaatimukset”.
Ohjeistus on Suomessa johtanut toimenpiteisiin ainakin yhden kerran.
Silloinen SDP:n puheenjohtaja, valtiovarainministerinä toiminut Antti Rinne antoi omalle valtiosihteerilleen maaliskuussa 2015 käskyn (no, Rinne esitti toiveen) siitä, että tämä ei vaalien alla enää osallistuisi keskusteluihin Facebookissa.
“Tällaiset kirjoitukset eivät ole sopivia tuon tason kavereilta”, Rinne sanoi IS:lle.
Tämän ohjeistuksen noudattamisessa pitää ottaa ryhtiliike ensi vaalikaudella.
Paljon voitaisiin myös tehdä reiluuden lisäämiseksi
Demokratian terveydentilaa on syytä tarkkailla. Niin vaalien alla kuin aina vaalien välillä. Olisi hyvä, että kukin meistä pysähtyisi aina välillä miettimään sitä, että onko politiikka Suomessa reilua, toimivatko pelisäännöt ja pitäisikö tehdä joitain uudistuksia.
Itse haluaisin nähdä sellaisen mallin, jossa aivan kaikki poliittiset tuet yhdistettäisiin. Jatkossa ne jaettaisiin puolueille yhtenä könttänä. Puolueet saisivat itse vapaasti päättää, että miten ne tämän uuden puoluetuen käyttäisivät.
Hallituspuolueet voisivat vapaasti palkata alkuvaalikaudesta enemmän avustajakuntaa ministereilleen ja maksaa näille omista varoistaan sellaista palkkaa kuin hyväksi katsovat. Oppositiopuolueet voisivat panostaa ohjelmatyöhön. Osa edellisen hallituksen avustajista työllistyisi “varjohallituksen” erityisavustajiksi.
Käytöstä pitäisi raportoida, joten malli olisi avoin ja läpinäkyvä. Rahankäyttöä valvoisivat niin Valtiontalouden tarkastusvirasto kuin oikeusministeriö – yhdessä median kanssa. Äänestäjät saisivat tärkeää käytännön tietoa puolueiden prioriteeteista. Kertoohan se, mihin puolueessa rahaa käytetään siitä, mitä puolueet pitävät tärkeänä.
Uudistuksen myötä puolueissa pitäisi paneutua aivan uudella tavalla asioiden ja organisaatioiden johtamiseen kuin nyt. Uskon, että näin saadusta kokemuksesta hyötyisivät kaikki suomalaiset parempien ja valmiimpien päättäjien muodossa.
Lisäksi malli olisi reilu siinä, että järjestelmän peukaloinnille ei olisi mahdollisuuksia. Valtaan nousevilla olisi toivottavasti vähemmän kiusausta yrittää järjestää itselleen lisäetua. Ja opposition toimintaedellytykset olisivat paremmat eivätkä puolueiden rahoitus ja resurssit heittelisi niin paljon kuin nykyään.
Yksinkertaisuus on parasta demokratian itsepuolustusta
Suomen nykyisen vaalijärjestelmän ylivoimaisesti paras puoli on sen yksinkertaisuus, mikä on suuressa arvossa näinä fakenews-aikoina.
Jokainen voi todentaa vaalituloksen peruskoulun matikalla pelkkää kynää ja ruutupaperia käyttäen. Vaalijärjestelmän perusteet voi piirtää tikkuaskin kanteen.
Tasoituspaikkajärjestelmissä tulos ei ole itsestään selvä. Saksan enemmistövaalitapaa ja suhteellista vaalitapaa yhdistävä järjestelmä johtaa tilanteeseen, jossa liittopäivien koko voi vaihdella 600:sta lähes 740 edustajaan.
Monimutkaiset, vaikeasti hahmotettavat järjestelmät herättävät helpommin enemmän kysymyksiä kuin ovat vastaus aikana, jolloin myös valtaapitävät voivat kyseenalaistaa vaalitulosten legitimiteetin ja demokratian toteutumisen.
Tulevissa hallitusneuvotteluissa puoluesihteeriryhmä voisi ottaa politiikan reiluuden lisäämisen omalle agendallaan. Pääosin reilusta järjestelmästä voitaisiin aina tehdä pikkuisen reilumpi ja avoimempi puolueiden rahoitus uudistamalla.
