Verrattuna muihin toisen maailmansotansa hävinneisiin maihin Suomi selvisi verrattain siedettävin seurauksin. Maata ei miehitetty, sotaan ”syyllisiä” ei teloitettu, Josif Stalin yllättäen lievensi sotakorvauksiamme ja armahtipa jopa C. G. E. Mannerheimin. Tuo kaikki isäaurinkoisen meihin kohdistama lempeys on saanut mielikuvituksen laukkaamaan. Stalin osoitti kiitollisuutta Mannerheimille, monen sodan sankarille ja rauhantekijälle.
Vilho Tahvanainen – entinen metsätyömies ja rivialiupseeri – julkaisi kirjan Erikoistehtävä, Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932-1945 (Akateeminen Kustannusliike 1971). Sen keskeinen tarina kuvailee, kuinka Tahvanainen saa nuorena miehenä jo 1930-luvun puolella tehtäväkseen toimia viestinviejänä Mannerheimin ja Stalinin välillä. Niin radio- kuin kirjeyhteyksin Suomi ja Neuvostoliitto sopivat, ettei Suomi katkaise puna-armeijalle elintärkeätä länsiavun huoltoreittiä Murmanskista etelään, eikä osallistu Leningradin tuhoamiseen. Kumpaankaan saksalaiset eivät kyenneet yksin suomalaisten jäätyä passiivisiksi.
Arto Ahlberg on nyt liikkeellä – yli puolta vuosisataa myöhemmin – Tahvanaisen kehystarinan jäljissä, joskin keskittyen talvisodan ja 1940-luvun alkuun. Operaatio Poro on Ahlbergin mielikuvitusromaani, jossa ei väitetä tarinaa eikä näytelmän henkilöitä itsepintaisesti todeksi. Hänen kirjassaan seikkaillaan niin Mannerheimin, Stalinin kuin jopa Adolf Hitlerinkin valtakunnan avainhenkilöiden piireissä. Kirjojen alkuasetelmat ovat sukua toisilleen.
Ahlbergilla on ollut kirjoittajana Tahvanaiseen verrattuna vapaammat valjaat, teos sisältää seikkailuja ja henkilöhahmoja itärajan tuolla puolen. Suurena taustana ovat talvisodan ja lähestyvän suursodan uhkakuviot siinä, missä tarjolla on romantiikkaa ja väkivaltaa. Tuossa suhteessa Ahlbergin romaani ei herättäne sotatieteilijöiden valppautta. Spekulaatiot Mannerheimin ja Stalinin kirjeystävyydestä on tarmokkaasti jo aiemmin halveksien litistetty.
Miksi Tahvanaisen alkutarina deletoitiin?
Operaatio Poro herättää siis henkiin Vilho Tahvanaisen todistajalausunnon: Mannerheim ja Stalin viestittelivät toisilleen Suomen poliittisen päätöksenteon ja kommunistisen byrokratian yli ja ohitse. Tahvanaisen kirjan ilmestyttyä se herätti mielenkiintoa, mutta uusintapainoksia Akateeminen Kustannusliike ei ottanut enää 3. painoksen jälkeen, eikä muidenkaan suvainnut ottaa. Kun turkulainen pieni kustantaja sen omatoimisesti teki, seurasi oikeudenkäynti, huomattavat rahalliset rangaistukset ja luvattoman painoksen tuhoaminen.
Teoksen tausta-aineiston – niin sanotun Mannerheimin Tahvanaiselle luovuttaman ”S-32” satojen sivujen mittaisen – kopiot Tahvanainen antoi sotatutkijoiden käyttöön. Aineiston tarkemmasta tutkailusta ei ole kuulunut mitään. Kun tämän artikkelin kirjoittaja on asiasta esittänyt kysymyksiä parille arvostetulle sotatieteilijälle, vastaus on jäänyt olankohautuksen ja tuhahduksen tasolle.
Oletus yhteydenpidosta elää sitkeästi Ylen podcastin jälkeen
Arto Ahlbergin Poro-romaani jatkaa spekulointia. Lisää hiillokseen puhalsi TV- ja elokuvadokumentoija Arto Koskinen, joka muutama vuosi sitten jatkoi Vilho Tahvanaisen todistajalausuntojen analysointia. Hän oli nähnyt em. ”S-32”-paperit ja herätti vanhan arvelun henkiin. Koskisen podcastsarja antoi vanhalle uskomattomalle tarinalle hivenen uskottavuutta.
Lisää on syksyllä tulossa. Kustannusliike Atena julkaisee Arto Koskisen kokoaman kertauksen: Marskin kuriiri. Mannerheimin asiamiehen mysteeri. Siinä läpikäydään sadun ja toden rajalinjoja perusteellisemmin. Toivottavasti tuo kirja kääntää arvailun tietoon pohjautuvaksi analyysiksi, ja ehkä siinä voi lukea asiantuntijalausuntoja: mikä on mahdotonta, mikä mahdollista tai jopa totta.
Historiankirjoitus sisältää paljon asiaa ja paljon mielikuvitusta. Mannerheimin ja Stalinin yhteydenpito on teoriassa voinut olla mahdollista. Varsinkin, kun sodan voittanut osasi suorin sanoin kunnioittaa hävinneen armeijan johtajaa, Mannerheimia. Oivallinen esimerkki tuosta on kuvaus suomalaiskommunistien vierailusta Moskovassa.
Hurskaat kommunistimme tapasivat Stalinin vuoden 1945 lokakuussa Moskovassa Kremlin Yrjön salissa. Mukana olivat muun muassa Stalinin suomalaiset metastaasit Hella Vuolijoki ja Hertta Kuusinen. Edustajamme erehtyivät nöyristelemään isäntää ja halveksimaan oman armeijamme kunniaa. Stalin oli keskeyttänyt lipevät vieraansa ja ylistänyt sotilaallisia suorituksiamme (häviöstämme huolimatta):
”Teillä suomalaisilla on marsalkka Mannerheimissa suuri ja realistinen sodan johtaja, jolla on ammattisotilaalle poikkeukselliset valtiomiehen ominaisuudet”. Ja toisessa yhteydessä:
”Sellaista maata, jolla on huono armeija, ei kunnioita kukaan, mutta sellaista maata, jolla on hyvä armeija, kunnioittavat kaikki. Kohotan maljani Suomen armeijalle ja sen täällä oleville edustajille kenraali (Erik) Heinrichsille ja kenraali (Väinö) Oinoselle” (huhtikuussa 1948).
Mannerheim sai synninpäästön, eivätkä kotikommunistimme voineet arvata, minkälaisen vakuutuksen sotakorvaukset aikaansaivat. Kuusinen ja Wuolijoki saivat keskittyä ylelliseen elämään ja itsensä viihdyttämiseen vallankumouksen tekemisen sijaan. Niin tärkeät Neuvostoliitolle olivat sotakorvauksemme. Kiitos ja kunnia Mannerheimia kohtaan on viety Venäjällä vasta tämän vuosituhannen puolella.
Arto Ahlberg: Operaatio Poro. Reuna Publishing House 2023.
