Tiedonantajan toimittajana ja kansanedustajana toimineen tislatun kommunisti Jaakko Laakson elämäkerta yllättää.
Ei siksi että USA on pahan alku, ja että Neuvosto-Venäjällä on hänellä yltä kyllin ystäviä. Yllätys on hänen halunsa suitsia lausuntojaan ja tulla toimeen myös toisinajattelevien kanssa. Yhteistyö ja ystävyys Ilkka Kanervan kanssa saa kirjoittamaan tästä hartaat muistosanat.
Laakson äärivasemmistolainen aatepohja on verenperintöä: molemmat isoisänsä kuolivat punakapinan kukistaneiden valkoisten perustamilla massiivisilla vankileireillä. Hänen jo nuoruusvuosiensa aikana kivettynyt kommunisminsa on aivan toisella uskottavuuspohjalla kuin pilalle hemmoteltujen ”radikaalien” Björn Wahlroosin, Erkki Tuomiojan jne. jokelluksissa.
Aaterajat ylittävästä kanssakäymisestä toimittaja Pekka Ervasti on kirjoittanut viisaasti vuonna 2004 teoksessaan ”Irak-gate”, jota Laaksokin siteeraa:
– Politiikassa on kuitenkin myös yli puoluekentän ulottuva pelimiesten valtakunta, johon on aina kuulunut myös naisia. Se arvostaa jäsentensä taktisia kykyjä jyrkistä ideologisista eroista huolimatta. Jos yhteinen tavoite löytyy, nämä politiikan palkkasoturit yhdistävät tietonsa ja taitonsa ilman sen suurempaa aatteellista krapulaa. Seuraavassa kahakassa samat henkilöt voivat olla barrikadin vastakkaisilla puolilla.
Tuo yhteinen tavoite liittyi Ilkka Kanervan suureen intoon olla yhteydessä kommunisteihin ja itäblokin maihin, kulkea Kokoomuksessa Harri Holkerin viitoittamaa tietä ja liehitellä muita vasemmassa uskossa olevia. Jaakko Laakso tukee Kanervaa vuosikausia tämän ollessa Etyjin yleiskokouksen puheenjohtajana. Laakso näki suurta vaivaa lobatessaan Kanervaa Etyjin pääsihteeriksi monen itäblokin maan tuella – onnistumatta. Laakso itse toimi Euroopan yhteisten vasemmistoryhmien vetäjänä, demareiden harmiksi ja joutui pois (”Paavo Lipposen kosto”).
Meriitti tämäkin: Supo seuraa
Nuoruutensa radikaalia leimaa kultaa monen vastaavan esihistorian läpikäynyttä se, että Suojelupoliisi varjostaa. Se jos mikä luo vallankumousromantiikan lumoa, jolla Wahlroosit yms. värittävät nuoruuttaan villiksi. Suomessa moinen on kuitenkin ollut sotien jälkeen hyvin turvallista ja turvattua.
Veronmaksajat ovat aina olleet maksajina, kun ikkunoita on rikottu, keskellä Mannerheimintietä istuttu. Nyt maksajiksi ovat tulleet miljonäärit, mm. säätiö-Herlinit ja HS.
Jaakko Laakso kirjoittaa Suojelupoliisin muotoon Suopo, minä pysyisin Supossa. Laitoksen oikeanpuoleisista avainhenkilöistä hän ei pidä, mutta kun päällikkövirkaan nimetään Seppo Nevala, tämän aikaansaannoksista kirjoittajan muistikapasiteetti onkin jo täynnä: kuin mitään ei olisi tapahtunut Tarja Halosen aikana.
Paljon tilaa Laakso uhraa kertaamalla Mats Dumellin saamaa vankeusrangaistusta. Jostakin hyvin ymmärrettävästä syystä ”presidentin” Supo ei puuttunut Laakson itsensä vastaavanlaiseen toimintaan. Tämän idän suhteet suomettuneessa Suomessa kun olivat niin korkealla ja pelottavalla tasolla.
Jäätteenmäen kohtalo järkytys Haloselle
Keskustapuolue saavutti vuoden 2003 eduskuntavaaleissa voiton, ja puolueen puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäestä tuli pääministeri.
Vaalikeskusteluissa hän oli kuitenkin käyttänyt hyväkseen tasavallan presidentin kanslian vuotamaa salaista materiaalia, joka koski Paavo Lipposen Valkoisessa talossa käymiä keskusteluja. Lipponen oli salassa lupaillut liikoja, osallistumista Irakin jälleenrakentamiseen, vaikka elettiin vasta USA:n Irakiin hyökkäystä edeltävää aikaa.
Hallitus hajosi, ja tilalle pääministeriksi nousi kuin tyhjästä pehmeä Matti Vanhanen demareiden valitsemana – kuten Laakso toteaa. Muistelmat vahvistavat yleistä käsitystä: Jäätteenmäen olisi tullut oikeastaan saada tiedonjulkistamispalkinto ja Lipposen saada nuhteet lörpöttelystä ohi ulkopoliittisen johdon. Salailulle on joskus perusteet, kun asia on enemmän kuin nolo.
Tarja Haloselle Jäätteenmäen kohtalo oli järkytys, koska tämän salaisena saama muistio olisi kuulunut kaikkien tietoon. Lipposen ja Halosen suhteet olivat olleet jo pitkään huonot.
Missä aate, usko ja analyysi?
Ollakseen poliittisen vasemman äärilaidan kannattaja Jaakko Laakso ohittaa ideologiset analyysit täysin. Mitä Moskovan puoluekoulussa – aivopesun keskuksessa – opetettiin? Mikä kivetti hänestä kommunistisen fossiilin, keitä muita hänen kultaportistaan pääsi idän ”ystävien” puheille?
Kirjan otsikoksi sana ”takapiru” soveltuu mainiosti, mutta nyt aatteellinen itsetutkiskelu puuttuu. Mikä kommunismissa ennen ja nyt Vladimir Putinin aikana niin kiehtoo? Toki hän uskaltaa ilmaista vastenmielisyytensä Venäjän nationalismin nousua kohtaan – ja vaikka tuon ismin jäljet kasvattavat yhä sen tuhovaikutuksia pitkälle ohi kukistetun natsismin.
Idän ”ystävien” kuvauksissaan Laakson teksti muistuttaa paikoitellen Yleisradion ohjelmasarjoja ”Naapurineljännes” ja ”Näin naapurissa”. Se ei pohdi omakohtaisia aateasetelmia, mutta tuo esiin loisteliaan ahkeruuden ja vuosikymmenten hyötykontaktit, jotka samanaikaisesti toimivat sekä pilkan että pelon sekaisen kunnioituksen muovaajina.
Jaakko Laakso: Punainen takapiru. ”Muistaakseni”. Docendo 2025.
