Suomessakin laajaa julkisuutta saaneet tutkimusraportit nelipäiväisestä työviikosta eivät täytä edes alkeellisempia vaikuttavuustutkimuksen perusvaatimuksia, sanoo Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan tutkimusjohtaja, työelämäprofessori Antti Kauhanen.
Hän on käynyt läpi tutkimuskirjallisuutta aiheen ympäriltä. Yhteistä näille raporteille on, että ne ovat peräisin nelipäiväistä työviikkoa ajavista organisaatioista, Kauhanen kirjoittaa Etla-kolumnissaan.
– Yleisesti ottaen nelipäiväisellä työviikolla ei voi olla niin suuria tuottavuusvaikutuksia, että neljässä päivässä saataisiin aikaan sama tuotos kuin viidessä. Tuottavuuden pitäisi nousta 25 prosenttia eikä akateemisesta tuottavuuskirjallisuudesta löydy mitään esimerkkejä toimenpiteistä, joilla tuottavuutta voitaisiin nostaa näin merkittävästi, Kauhanen analysoi.
Kauhasen mukaan viime vuosien lehtiotsikoita lukemalla voisi päätellä, että nelipäiväinen työviikko, vieläpä ilman ansioiden laskua, toisi kaikille osapuolille pelkkiä hyötyjä ilman mitään kustannuksia.
– Kirjoituksissa toistetaan väite siitä, että työaikaa voidaan lyhentää neljään päivään ilman että tuottavuus laskee tai että ansioita täytyy laskea. Toisin sanoen tuntipalkkaa voidaan kasvattaa, tehdä vähemmän töitä ja saada työntuntia kohti enemmän aikaan.
Eikö Suomessa siis vain ymmärretä tarttua tähän mahdollisuuteen vai olisiko kuitenkin niin, että väitteiden tueksi ei löydy vakuuttavaa näyttöä, Kauhanen pohdiskelee.
Artikkeleissa viitataan Kauhasen mukaan usein ”tutkimukseen” Islannin kokemuksista työajan lyhentämisestä ja brittiorganisaatioita koskevaan raporttiin.
– Mitä odottaisi näkevänsä, kun avaa tutkimuksen, jonka tarkoituksena on selvittää nelipäiväisen työviikon vaikutuksia tuottavuuteen ja työhyvinvointiin? Aivan ensimmäisenä tulee mieleen, että tutkimuksessa olisi kohderyhmä, jossa nelipäiväinen työviikko on otettu käyttöön ja vertailuryhmä, jossa näin ei ole tehty.
Toiseksi tutkimuksessa odottaisi Kauhasen mukaan olevan hyvin määritellyt tuottavuuden ja työhyvinvoinnin mittarit.
– Tutkimuskirjallisuudesta löytyy hyviä ratkaisuja molempien mittaamiseen. Tuottavuuden osalta on olennaisen tärkeää, että pystytään mittaamaan tarkasti sekä tuotokset että tuotantopanokset.
– Kolmanneksi odottaisi, että tuottavuus- ja työhyvinvointimittareita vertailtaisiin kohderyhmän ja vertailuryhmän välillä ennen ja jälkeen nelipäiväisen työviikon käyttöönottoa. Tällainen vertailu antaisi luotettavan kuvan nelipäiväisen työviikon vaikutuksista, jos kohde- ja vertailuryhmä on muodostettu asianmukaisesti.
Suomessa uutisoiduissa tutkimuksissa mikään näistä ehdoista ei Kauhasen mukaan toteudu. Yhdessäkään julkaisussa ei ole edes yritetty muodostaa vertailuryhmää.
– Raporteissa käytetään siis vain ennen-jälkeen-tutkimusasetelmaa, mikä ei ole uskottava.
Kauhanen sanoo, että myöskään ”nelipäiväisen työviikon” sisältö ei ole ihan sitä, mitä kuvittelisi.
– Työaika näissä kokeiluissa on usein lyhentynyt vain muutamia tunteja viikossa, esimerkiksi brittiläisessä kokeilussa viikkotyöaika lyheni keskimäärin 4,3 tuntia ja Islannissa julkisella sektorilla lyhennys vaihteli tunnista neljään tuntiin, ja valtaosa mukana olleista organisaatioista lyhensi viikkotyöaikaa tunnista kahteen.
– Julkaisuissa ei myöskään ole mitään tuottavuusmittareita, vaan esimerkiksi Islannin tapausta koskevassa raportissa on kuvattu organisaatioiden tiettyjä tuotoksia ennen ja jälkeen työajan lyhentämisen sekä yksittäisten ihmisten näkemyksiä ”tuottavuusvaikutuksista”. Näistä ei voi vielä päätellä juuri mitään ilman kunnollista vertailuryhmää ja tuotantopanosten mittausta, jatkaa Kauhanen.
Hänen mukaansa raportit ovat siis menetelmällisesti erittäin heikkoja, eikä aihetta koskevia tutkimuksia ole juuri julkaistu vertaisarvioiduissa sarjoissa.
– Yhteistä näille raporteille on, että ne ovat peräisin nelipäiväistä työviikkoa ajavista organisaatioista. Monista raporteista vastaava The Autonomy Institute on ajatuspaja ja konsulttitoimisto, joka myy nelipäiväiseen työviikkoon liittyviä palveluita.
Tuore tutkimuskirjallisuutta käsittelevä katsaus puolestaan löysi 31 akateemista julkaisua nelipäiväisestä työviikosta viidenkymmenen viime vuoden ajalta. Katsaus toi esille sen, että 1970-luvulta alkaen keskustelua aiheesta ovat hallinneet eturyhmät ja niiden tuottamat raportit, joissa tulokset ovat yleensä epäuskottavan positiivisia.
Kauhasen mukaan nelityöpäiväisestä työviikosta tulisikin tehdä tutkimuksia nykyaikaisilla, luotettavilla tutkimusasetelmilla.
– Mielestäni suomalaisessa mediassa on käsitelty hyvin epäkriittisesti nelipäiväistä työviikkoa käsitteleviä raportteja. Menetelmällisistä puutteista johtuen niistä ei voida tehdä mitään päätelmiä nelipäiväisen työviikon vaikutuksista työntekijöihin tai organisaatioihin, hän toteaa.