Suomen ja Ruotsin soidinmenot koskien yhtenäistä näkemystä Naton suhteen ovat jatkuneet nyt siitä lähtien, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Välillä on tanssittu samaan tahtiin, välillä taas poljettu varpaille tai sekoiltu askelissa. Nyt näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että Suomi vie ja Ruotsi vikisee.
Pääministeri Sanna Marin piti lauantaina erinomaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen puheen, jonka viesti oli selkeä. Pääministerin myönteinen Nato-kanta tuli harvinaisen selväksi. “Se on siinä!”, sanoisi Antero Mertaranta. Päivää aiemmin Ruotsin entinen pääministeri Stefan Löfven sanoi Ylelle antamassaan haastattelussa, ettei ole omalta kohdaltaan vakuuttunut, että me yhtäkkiä olisimme paremmassa turvassa, jos Naton raja vedetään Venäjän rajapintaan kaikkialla Euroopassa. Hän myös vetosi puolustusvoimien selontekoon tilanteesta ja jatkoi: ”Eivät he sano myöskään, että venäläiset ovat tulossa. Eivät he ole, he ovat itse asiassa Ukrainassa, siellä he ovat.” Eikö kaikista pääministerivuosista todella tarttunut tuon enempää mukaan vai onko kyse siitä, etteivät korvaankuiskuttelijat enää ole matkassa? Tuon kaltaista pohdintaa kun voi kuulla ihan missä tahansa Esson baarissa.
Toinen has-been pääministeri, Göran Persson, heitti bensaa liekkeihin sanoessaan, ettei Ruotsin tule hakea Naton jäsenyyttä vaikka Suomi niin tekisi. Hän lienee kuitenkin mielipiteineen yksin, sillä Suomen valintaa pidetään yleisesti tärkeimpänä yksittäisenä tekijänä. Varmaa lienee ainakin se, ettei suomalaisten tarvitse pelätä että Ruotsi toimii kuten syksyllä 1990, jolloin se julkaisi EU/EG-hakemuksen ilman että siitä oli informoitu Suomea etukäteen. Eivätkä päätöstä onneksi tee entiset pääministerit.
“Suomi on ruotsalaisen turvallisuuspolitiikan Sanctus Sanctorum”, lausui aikanaan legendaarinen ruotsalaisdiplomaatti Sverker Åström. Åströmin (1915-1912) katsotaan olleen koko ruotsalaisen neutraliteettipolitiikan kantaisä. Åström oli töissä Ruotsin Moskovan suurlähetystössä sodan aikana ja myöhemmin Washingtonissa. Hän jos joku tunsi suurvaltasuhteiden kiemurat. Åstromin ajatus oli, että liittoutumattomuus rauhan aikana merkitsi neutraliteettia sodassa. Hän ihaili Suomen sodanjälkeistä suhdetta Venäjään. Nykytermein ilmaistuna hän oli vähintäänkin suomettunut. Sitkeän, mutta vahvistamattoman huhun mukaan hän oli Neuvostoliiton vakooja. Naton fani hän ei ainakaan ollut. Olen valmis olemaan samaan mieltä Åströmin kanssa Suomen merkityksestä Ruotsin turvallisuuspolitiikalle, mutta kylmän sodan aikainen kartta ei sovi tämän päivän politiikassa navigointiin. Valitettavasti ruotsalaiset sosiaalidemokraatit vannovat edelleen Åströmin teesien nimeen ja hänen ajatuksensa kulkevat perimätietona puolueessa.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on eräänlainen paradigman muutos. Maailmaa, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei enää ole. Geo-, kauppa-, energia- ja turvallisuuspolitiikka vain muutamia mainitakseni, ovat vain osa kaikesta siitä, mikä on jo muuttunut tai tulee muuttumaan. Ruotsin kohdalla se merkitsee erään aikakauden loppua, kun liittoutumattomuudelle on aika jättää hyvästit. Toisaalta, Sweden is not Switzerland, eikä ole koskaan ollutkaan. Sitä vain ei ole sopinut sanoa ääneen.
Harry Potterissa on hän-joka-jääköön-nimeämättä. Veteraanipoliitikko Gunnar Hökmark lausui Lordi Voldemortin nimen kun hän kirjoitti Dagens Nyheterissä, että olisi aika haudata ajatus neutraliteetista ja liittoutumattomuudesta, joka on suojellut Ruotsia näihin päiviin asti. ”Neutraliteettipolitiikka ei koskaan ollut se mikä meitä suojeli toisen maailman sodan aikana. Myönnytyspoliikka salli joukkojenkuljetuksen ja rautamalmin viennin Natsi-Saksaan, ja kielsi Hitleristä uutisoinnin ja tämän kritisoinnin.” Hökmarkin mukaan puolustusliitto Nato on ainoa realistinen turvatakuu, ja nyt on aika toimia. “Viime kädessä vastuu on pääministeri Magdalena Anderssonilla.” Pääministeri nauttii mittauksissa ennätyskannatusta. Dagens Nyheterin teettämän kyselyn mukaan 56 prosenttia vastaajista sanoo luottavansa Magdalena Anderssoniin. Näin ollen hänellä on vahva mandaatti. Toisaalta juuri siksi toivoisi hänen ymmärtävän, ettei hän voi sanoa mitä tahansa. Kuten muutama viikko sitten jolloin hän totesi, että Ruotsin Nato-hakemus tässä tilanteessa “destabilisoisi tämän osan Eurooppaa.” Entisenä kilpauimarina Andersson ei ymmärtänyt, että se oli syöttö suoraan Vladimir Putinin lapaan. Jännä sinänsä, että lause oli sanatarkasti suoraan Sverker Åstromilta. Viime keskiviikon SVT:n haastattelussa aikamuoto oli sentään vaihtunut imperfektiin Anderssonin sanoessa, että puolueettomuus on palvellut Ruotsia hyvin aiemmin ja jatkoi: “En millään tavoin sulje pois Nato-jäsenyyttä.”
Maltillisen kokoomuksen eduskuntaryhmässä iloitaan puoluejohtaja Ulf Kristerssonin pitkäaikaisista, henkilökohtaisista suhteista sisarpuolue kokoomukseen. Eräs puolueen sisäpiiriläinen oli huolissaan, että Suomi menee ja liittyy Natoon omin päin. Sanoin ettei sitä kannata murehtia, kaveria ei jätetä. Suomen pelko on enemmänkin se, että diskuteeraamista rakastava Ruotsi jahkaa ja vetäytyy miettimään silloin kun pitäisi ageerata. Aika on kortilla, sillä syksyn valtiopäivävaalit painavat päälle. Sosiaalidemokraatit eivät suin surminkaan halua Natosta vaaliteemaa, joten päätös on tehtävä ennen kesää. Kielteinen päätös on myös päätös, josta oppositio taatusti tekisi vaalikysymyksen. Toisaalta omatkin rivit pitäisi pitää suorassa, ja Nato-kysymys uhkaa hajottaa jo ennestään kahtiajakautuneen sosiaalidemokraattisen puolueen. Magdalena Anderssonilla on edessään Sophien valinta.
Muutos on kivuliasta ja epämukavuuden vältteleminen on ruotsalaisten DNA:ssa. ”Se on totta: Kivulla puhkeavat nuput” kirjoitti ruotsalainen runoilija Karin Boye melkein sata vuotta sitten. Toivokaamme siis, että Ruotsi uskoo yhä åströmilaiseen ideaan siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa suhde Suomeen on pyhimmistä pyhintä, vaikka Sverker Åstrom itse ehkä kääntyykin haudassaan. Ja että vielä kerran on kaikuvi: “Finlands sak är vår!”.
