Eurooppa elää edelleen turvallisuusilluusiossa, jossa Yhdysvallat takaisi sen puolustuksen myös tulevaisuudessa. Liian moni tuore esimerkki osoittaa, että pahimmassa skenaariossa tuki voi jäädä saamatta tai se voi olla ehdollista. Yhdysvaltojen johdon viimeaikaiset reaktiot liittolaistensa haluttomuuteen osallistua Iranin sotaan kertovat tilanteesta paljon.
Presidentti Donald Trump on tehnyt tämän muutoksen Yhdysvaltojen asenteissa näkyväksi, mutta se ei ole ainoa syy, eikä kehityssuunta ole itsessään uusi. Jo Bill Clinton kiinnitti huomiota Euroopan haluttomuuteen investoida puolustukseensa, ja sama viesti toistui George W. Bushin ja Barack Obaman kausilla.
Yhdysvaltojen tarjoamaa tukea on Euroopassa usein tulkittu väärin – tai sen esittämä kritiikki on sivuutettu ilman seurauksia. Tilanne muuttui vasta, kun Trump teki tästä ongelmasta avoimen poliittisen kysymyksen. Hänen politiikkansa on siten pikemminkin kiihdyttänyt tätä kehitystä kuin luonut sen.
Euroopassa keskustelu on keskittynyt siihen, voiko Nato säilyä nykyisessä muodossaan vai korvautuuko se Euroopan omalla puolustusratkaisulla. Kysymys on kiinnostava, mutta se menee ohi olennaisen.
Keskeinen kysymys sen sijaan on: kykeneekö Eurooppa toimimaan tilanteessa, jossa Yhdysvallat ei enää takaa sen turvallisuutta entisellä tavalla? Kyse ei ole ensisijaisesti liittorakenteista, vaan Euroopan omasta kyvystä kantaa vastuuta turvallisuudestaan.
Liittorakenteiden uudistamisen lähtökohta tulisi siten vasta myöhemmin ja sen taustalla tulisi olla yhteinen poliittinen tahtotila ja visio, jotka eivät tällä hetkellä ole Euroopan vahvuuksia.
Aito vastuu
Euroopan strateginen autonomia ei tarkoita irtautumista Natosta tai Yhdysvalloista, vaan kykyä toimia myös tilanteessa, jossa liittolaisen (Yhdysvaltojen) tuki on epävarmaa. Kyse on operatiivisesta, teollisesta ja poliittisesta toimintakyvystä, joka mahdollistaa Euroopalle aidon vastuun omasta turvallisuudestaan. Tällä hetkellä jokaiseen näistä ulottuvuuksista liittyy epävarmuutta ja huomattavaa riippuvuutta Yhdysvalloista.
Jos ja kun Yhdysvaltojen sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen näyttäytyy epävarmana, Naton uskottavuus heikkenee nopeasti. Tällöin Euroopan puolustus nojaa yhä enemmän eurooppalaiseen yhteistyöhön, kuten JEF-maiden kaltaisiin järjestelyihin. Ulkoinen paine ei hajota Eurooppaa, vaan pakottaa sitä kohti syvempää turvallisuuspoliittista integraatiota.
Tässä kehityksessä Ranskan rooli voi nousta keskeiseksi. Vaikka maa ei kuulu JEF-yhteistyöhön, sen strateginen merkitys Euroopan turvallisuusarkkitehtuurissa voi kasvaa ratkaisevasti.
Ranskalla on ydinasepelote, päivitetty turvallisuuspoliittinen strategia, itsenäinen sotilaallinen doktriini ja poliittinen valmius toimia eurooppalaisen puolustuksen veturina. Viimeksi mainittu elementti on erityisen kiinnostava.
Valta ja vastuu rajaavat liikkumatilaa
Ranskan presidentti Emmanuel Macron on johdonmukaisesti edistänyt Euroopan strategisen autonomian ajatusta jo vuosikymmenen ajan. Tämä linja ei ole sidoksissa vain yhteen poliittiseen johtajaan, vaan heijastaa Ranskan syvempää strategista ajattelua.
Presidentti-instituutio, ydinasepelote ja maan geopoliittinen asema rajaavat Ranskan liikkumatilaa tavalla, joka tekee äkillisistä suunnanmuutoksista epätodennäköisiä myös Macronin presidenttikauden jälkeen. Ranskan tulevat vaalit tuovat tähän dynamiikkaan kuitenkin oman jännitteensä.
Vallanvaihto voi muuttaa retoriikkaa, mutta ei välttämättä maan strategista suuntaa. Vallan ja vastuun realiteetit pakottavat myös populistiset toimijat sopeutumaan institutionaalisiin reunaehtoihin. Myös Unkarin tuore vaalitulos viittaa siihen, että oikeistopopulististen liikkeiden kannatus ei ole rajaton, jos politiikka ajautuu egoistiseen ja autoritaariseen vallankäyttöön, kuten Unkarissa kävi Fideszin valtakauden aikana.
Kansallisen liittouman Nato-kriittisen ja kansallista suvereniteettia korostavan ulkopolitiikan hintalappu olisi nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa korkea. Ranskan irtautuminen Natosta johtaisi ennustamattomaan seikkailupolitiikkaan, josta maa kärsisi myös itse.
Tässä kontekstissa vakaa ja ennustettava Ranska olisi Euroopalle ulko- ja turvallisuuspoliittinen mahdollisuus. Suurimmat tämän hetkiset riskit maassa liittyvät merkittäviin julkisen talouden haasteisiin.
Eurooppa tarvitsee strategisen kulttuurin
Jos Ranska osaa pelata korttinsa oikein, sen vaikutusvalta Euroopan strategisen kulttuurin muotoutumisessa voi kasvaa myös laajemmin merkittävästi. Tällaisen mahdollisuuden käyttämättä jättäminen olisi poikkeuksellista.
Strategisen kulttuurin kehittäminen on koko Euroopan haaste. Se on vaikea, mutta ei mahdoton tehtävä.
Euroopan strateginen autonomia ei ole vaihtoehto Natolle, vaan sen edellytys – riippumatta siitä, millaiseksi Nato tulevaisuudessa muotoutuu. Kansalliset puolustusratkaisut muodostavat edelleen perustan koko maanosan turvallisuudelle.
Kysymys ei ole enää siitä, säilyykö Nato muodollisesti, vaan siitä, kestääkö se poliittisesti. Viime kädessä kyse on tahdosta – ja juuri sen puute on Naton suurin riski.