Kymmenen vuoden odotus päättyi toukokuun puolivälissä: entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.) julkaisi vuoden kenties odotetuimman poliittisen muistelmateoksen Valtionhoitaja, jossa Lipponen käy läpi pääministerivuosiaan (1995-2003), eduskunnan puhemieskauttaan (2003-07) sekä täysinpalvelleena emerituksena maailmanpolitiikkaa seuranneen eläkeläisen aikaa (2007-24).
Odotukset ovat siis ilmassa, koska aikakauden korkean tason poliittiset muistelijat ovat harvassa tai eivät tohdi muisteluksiaan julkaista. Pääministeritason perusteellisia muistelmia Suomessa saadaan harvoin. Alan klassikko on edelleen jatkosodan aikaisen pääministerin Edwin Linkomiehen postuumisti julkaistu Vaikea aika (Otava 1970).
Suomen pisimpään yhtäjaksoisesti pääministerinä toimineen Lipposen tiiliskivimäisessä teoksessa on ansionsa. Perusteellisessa esityksessä käsitellään runsaasti Suomen EU-politiikkaa, turvallisuuspolitiikkaa, Venäjä-suhdetta sekä talous- ja työmarkkinapolitiikkaa. Henkilöpuolella tikunnokkaan nousee kitkaa aiheuttanut suhde puolueveljeen ja kilpailijaan Erkki Tuomiojaan, jota Lipponen käsittelee terapeuttisesti läpi teoksen.
Ylipitkässä kirjassa on luettelomaisesti käyty läpi iso joukko kahdeksanvuotisen pääministerikauden EU-huippukokouksia. Puuduttavimmillaan kirja on kuvatessaan Lipposen lempilapsea – Pohjoinen ulottuvuus – politiikkaa –, jonka kirjoittaja nostaa esiin kymmenillä ja taas kymmenillä sivuilla. Historiankirjoitus pääsee aikanaan selvittämään, onko Pohjoinen ulottuvuus -politiikka ollut sellainen menestystarina, mitä Lipponen antaa ymmärtää.
Ennakko-odotuksissa oli, että Lipposen kirjassa saadaan tietoa monista herkullisista pääministerikaudelle osuneista tapahtumista. Tämän osalta lukija pettyy. Noin 650 sivusta huolimatta Lipponen vaikenee lukuisista aihekokonaisuuksista totaalisesti tai käsittelee kiinnostavia teemoja poikkeuksellisen suppeasti.
Lipponen pääsi pääministerikaudellaan todistamaan matkapuhelinyhtiö Nokian ennennäkemätöntä menestystarinaa, joka oli tärkeä elementti myös Suomen talouden nousun taustalla. Miten Lipponen näki Nokian tilanteen kehityksen, ja millä tavalla hän mahdollisesti sparrasi pääjohtaja Jorma Ollilaa? Tästä saadaan yksi maininta, kun Lipponen kertoo Ollilan pitäneen hyvää yhteyttä ja soittaneen ulkomailta kysellen, missä mennään. Valitettavasti Nokian nousun ja sen taustalla olevan valtiojohdon roolin selvittäminen jää jonkin toisen kirjoittajan kontolle.
Syyskuussa 2001 tapahtui modernin historian suurin terrori-isku, joka on kaikille ajan eläneille sukupolvikokemus. Miten hallitus käsitteli tuoreeltaan 9/11-iskua ja sen vaikutuksia? Millainen oli tunnelma istunnoissa? Millaista analyysia pääministeri sai turvallisuusviranomaisilta? Millaisia keskusteluja ja pohdintoja käytiin iskun vaikutuksista kansainväliseen politiikkaan ja Suomeen? Emme saa valitettavasti tätä tietää.
Diplomaatti Alpo Rusi joutui ennennäkemättömän ajojahdin ja perättömien vakoilusyytösten kohteeksi syksyllä 2002. Suojelupoliisi epäili häntä vakoilusta, ja julkisuudessa olleiden spekulaatioiden mukaan vuoto tutkinnasta levisi hyvissä ajoin hallituspiireihin, ennen kuin se tuli julkisuuteen. Mitä Lipponen tapauksesta tiesi ja mitä hän ajattelee tapauksesta nyt? Valtionhoitaja vaikenee täysin.
Kiinnostavaa olisi ollut tietää, millaista oli pääministerin yhteydenpito esimerkiksi suojelupoliisiin tai tiedustelu- ja sotilasviranomaisiin. Millaista analyysia hänelle, edes yleisellä tasolla, tuotettiin Venäjästä ja kansainvälisestä terrorismista, ja miten hän hyödynsi saamiaan tietoja tilannekuvan muodostamisessa ja hallituksen johtamisessa? Paria diplomaattimuistiota enempää Lipponen ei tilannetta avaa.
Lipponen kuittaa epäonnisen vuoden 2012 presidenttiehdokkuutensa reilulla kolmella sivulla. Hän sentään myöntää auliisti, että gescheitert, pieleen meni. Suurempiin pohdiskeluihin ehdokkuudesta, kampanjoinnin toteuttamisesta, vastaehdokkaista tai tuloksen analysoinnista ei lähdetä. Miksi surullisenkuuluisa Pöö-vaalimainos lanseerattiin? Emme saa tietää.
Lipposen pääministerikaudella tapahtui myös merkittäviä tapauksia ja onnettomuuksia, joita seurattiin tiiviisti uutisissa. Pääministeri on taatusti ollut hyvin informoitu tapauksista. Ydinsukellusvene Kursk upposi vuonna 2000. Samana vuonna seurattiin kuukausia Malesiassa tapahtunutta Jolon panttivankikriisiä, jossa oli osallisena kaksi suomalaista. Vantaan Myyrmannissa tapahtui poikkeuksellinen ja tuhoisa pommi-isku syksyllä 2002. Miten näitä tapauksia analysoitiin, ja millaisia keskusteluja hallituksessa käytiin? Lipponen ei kerro.
On toisaalta ymmärrettävää, että Lipponen ei halua tuoda yksityiselämänsä varjopuolia esiin. Suhteestaan Päivi Hertzbergin kanssa Lipponen mainitsee useita onnellisia tuokiokuvia. Myrskyisän ensimmäisen liittonsa päättymisestä hän vaikenee. Mitä tapahtui itsenäisyyspäivänä 1995, jolloin Lipponen joutui jättämään Linnan juhlat väliin virallisen selityksen mukaan ”sairastumisen” takia, mutta jonka taustalla oli ilmeisesti aviokriisi? Tämäkin jää myöhempien tutkijoiden selvitettäväksi.
Sen sijaan lukija saa eteensä Birger Jaarliin itseään vertaavan ”Valtionhoitajan” maineikkaan sukulistauksen: Lipponen on kuulemma kaukaista sukua ainakin Venäjän valtakunnan perustajina pidetyille Rurikille ja Vladimir Suurelle. Sukujuuret vievät myös keskiaikaiseen Piest-dynastiaan, Puolan perustajiin. Senkin saamme tietää, että Lipposen kaukainen esiäiti on Aelfhryth, Wessexin 800-luvun kuninkaan Alfred Suuren tytär. Kun lukuisat tärkeät asiat jäävät kirjassa käsittelemättä, joku voisi sukulitanian kuullessaan todeta: So what.
