Verkkouutiset

Belfastia halkovat yhä korkeat ”rauhanmuurit”, jotka erottavat toisistaan katolisten ja protestanttien asuinalueita.

Muureja on vaikea purkaa

Blogi

Pohjois-Irlannissa muurit seisovat jakautumisen symboleina, vaikka rauhanteosta on jo neljännesvuosisata.
Antti Marttinen
Antti Marttinen
Kirjoittaja on viestintäyrittäjä ja Taloustaidon ex-päätoimittaja.

En voi sanoa tuntevani miestä nimeltä Pat Sheehan. Olen tavannut hänet vain kerran, viime keväänä Belfastissa, Pohjois-Irlannin parlamenttitalossa Stormontissa. Vierailimme siellä toimittajaryhmän kanssa tapaamassa kansanedustajia.

Sheehan istui pöydän päässä vierellään kaksi muuta kansanedustajaa. Katse tuntui pistävältä, vaikutelma oli joko vihainen tai ehkä sitten vain hyvin keskittynyt.

Hän edusti juuri vaaleissa suurimmaksi noussutta (katolisten) Sinn Fein -puoluetta. Vieressä istui maltillisten protestanttien kokenut ja arvostettu edustaja. Toisella puolella kolmikymppinen Allianssi-puolueen edustaja, joka kertoi omiensa sanoutuvan irti kaikesta katoliset/protestantit -kahtiajaosta. Nuorten suosima puolue oli vaalien suurin kasvaja.

Sheehanin taustasta tiedän sen, minkä hän itse kertoi ja minkä googlaamalla jälkikäteen selvitin. Hän oli 1970-luvulla saanut IRA:n aktivistina 15 vuoden vankilatuomion pommi-iskusta. Vankilassa hän osallistui 55 päivän ajan IRA-miesten nälkälakkoon, jonka kuuluisimman marttyyrin Bobby Sandsin kuvat näkyvät yhä kaupungin muraaleissa.

Pari vuotta vapautumisensa jälkeen hän hankki heti uuden 24 vuoden tuomion yrittämällä tappaa tällä kertaa brittisotilaita. Vuoden 1998 rauhanteossa, jota muun muassa Harri Holkeri oli vahvasti edistämässä, hänet sitten monien muiden tavoin armahdettiin.

Tuosta Stormontin tapaamisesta minulle jäi ensi alkuun kovin myönteinen mielikuva. Tässä ne nyt istuvat saman pöydän ääressä vanhat viholliset, järjestäytyneen demokratian piirissä, kansanedustajina. Sovinto, armo ja anteeksianto ovat sittenkin mahdollisia.

Vai ovatko sittenkään?

Kiersimme Stormontin jälkeen eri puolilla Belfastia. Tapasimme pitkään kestäneen terroriajan eri osapuolia, niin entisiä aktivisteja kuin uhrien omaisia. Kaupunkia halkoivat edelleen viisimetriset ”rauhanmuurit”, jotka pyrkivät pitämään porukat pois toistensa kimpusta. Kuulimme, että yhä edelleen lapset kasvavat ja elävät tiiviisti ”omiensa” joukossa, käyvät eri kouluja, vaikka ovat kaikki ihan samanlaisia irlantilaisia.

On hyvä korostaa, että uskonnolla ei tässä ole isompaa merkitystä, vaan taustalla johon olet syntynyt. Toki kirkkokunnat eivät ole tainneet erityisesti kunnostautua myöskään eristyneisyyden purkamisessa.

Kaupunginosat ovat pääosin joko katolisia tai protestantteja. Kysyin kahtiajaosta tapaamaltamme yrittäjäjärjestön edustajalta. Hän kertoi, että säätely on voimassa myös yritysten sisällä. Jos vaikka alueella asuvista 80 prosenttia on katolisia, sama osuus pitää olla myös siellä toimivan yrityksen työntekijöistä. Ja toisinpäin. Tästä raportoidaan vuosittain. Jotta rauha säilyisi eikä ketään syrjittäisi.

Nuoret kuulemma jo kapinoivat tätä pysähtyneisyyttä vastaan. Osa muuttamalla koko alueelta pois ja nyt yhä enemmän myös vaaleissa äänestämällä osapuolijaosta kieltäytyviä puolueita. Mutta parlamentissa edelleen isot asiat ratkaistaan vain kahden jyrkän vastapuolen kesken. Muilla ei ole niissä asioissa minkäänlaista sanansijaa.

40 vuoden takaisen nälkälakon kuuluisimman marttyyrin Bobby Sandsin kuva muraalissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tämän kierroksen jälkeen myös Pat Sheehaniin liittyvät ajatukset alkoivat kääntyä päälaelleen. Edustiko hän sittenkin muutoksen ja uudistumisen sijasta vanhoihin poteroihin jähmettynyttä vihanpitoa, jota yritetään vain pitää kurissa näillä henkisillä ja ihan konkreettisillakin muureilla?

Kuten jo alussa sanoin, en tiedä. En tunne Pat Sheehania. Ja totta kai kuva Pohjois-Irlannista on paljon moniulotteisempi kuin edellä lyhyen vierailun mielikuvien pohjalta kuvasin.

Sotiminen painettiin pinnan alle

Muurit on rakennettu ja kiintiöt on luotu tietenkin hyvässä tarkoituksessa. Terrori, tappaminen ja sisällissota siihen liittyvine murhenäytelmineen piti saada loppumaan. Siinä on myös jotenkin onnistuttu. Vaikka jännitteet ovat pinnassa, avoin sotiminen on painettu pinnan alle.

Mutta muureja, rajoja ja kiintiöitä on tavattoman vaikea purkaa, kun ne on joskus rakennettu. Perustuvat ne sitten etniseen taustaan, sukupuoliin, uskontoon tai mihin tahansa. Belfastissakin muurit seisovat jakautumisen symboleina ennallaan, vaikka rauhanteosta on jo neljännesvuosisata. Eikä niitä olla purkamassa.

Suomessa ja suomalaisessa järjestelmässä aika pitkälle vietynä on ollut ajattelu, että olemme kaikki jokseenkin samanlaista sakkia. Enkä nyt tietenkään tarkoita, että tasavertaisuus olisi täydellistä ja kaikki loistavasti. Tarkoitan sitä, ettei kansalaisia lähtökohtaisesti ja tietoisesti erotella hallinnossa ja lainsäädännössä vuohiin ja lampaisiin. Siitä kannattaa pitää kiinni, vaikka ajatusta haastetaan identiteettipolitiikan hengessä vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta.

Hyvässäkään tarkoituksessa rakennetuilla kiintiöillä tai muulla erottelulla ei ole yleensä hyviä seurauksia. Pohjois-Irlanti on siinä suhteessa monella tavalla ääriesimerkki, mutta tälle erottelun pirulle ei kannata antaa edes pikkusormen kynttäkään.

PS. Kysyin yrittäjiltä vielä, mihin luokkaan lasketaan ne, jotka eivät halua sitoutua kumpaankaan osapuoleen? Kaikki on kuulemma silti kirjattu jompaankumpaan ryhmään. He ovat syntyperänsä perusteella sitten katolisia ateisteja tai protestanttiateisteja.

Uusimmat
› Uutissyöte aiheesta

Suosittelemme

MAINOS