Nouseeko koulutus todelliseksi vaaliteemaksi vasta kun työvoimapula sulkee sairaalat ja päiväkodit ja pysäyttää metrot ja muun julkisen liikenteen? Tätä usein mietin, kun turvallisuus, energiakysymykset ja terveydenhuollon romahdus valtaavat päivittäin median ykköspaikat.
On hienoa, että suomalaiset luottavat kouluihin ja koulutusjärjestelmäämme, joka tuottaa vuodesta toiseen erinomaisia tuloksia ja johdattaa Suomen ykköspaikoille menestyvien kansakuntien joukkoon. Mutta miksi emme onnistu koulutuksen keinoin ratkaisemaan työvoimapulaa, joka on ollut nähtävissä kauan ja joka nyt uhkaa vakavasti peruspalvelujen toteutumista?
Oireita koulutusjärjestelmämme syvemmistä ongelmista on toki nostettu pääkirjoituksiin: miten peruskoulusta voi päästä läpi lähes lukutaidottomia nuoria? Miksi oppimistulokset laskevat jatkuvasti? Miksi nuoret kärsivät laajasti mielenterveysongelmista? Miksi ammattioppilaitoksista tulee työpaikoille nuoria, joilla ammattitaito on puutteellinen? Miksi työvoimapulaa ei saada ratkaistuksi, vaikka koulutusmääriä lisätään?
Seuraavalla hallituksella tulee olla vahva ja kunnianhimoinen koulutuspoliittinen ohjelma, mutta se ei välttämättä riitä. Haaste on, että muutokset työelämässä tapahtuvat nopeassa syklissä, mutta koulutusjärjestelmä reagoi hitaasti.
Tutkintojen suorittaminen kestää yleensä 3–6 vuotta, ja samaan aikaan satoja tuhansia aikuisia pitäisi pystyä kouluttamaan uusiin ammatteihin nopeasti. Yhdenkään ei pitäisi joutua kärsimään työttömyydestä samaan aikaan, kun metrojen vuoroväli suurenee henkilöstöpulan vuoksi tai ravintola sulkee ovensa samasta syystä.
Väitän, että työvoiman liikkuvuus niin maantieteellisesti kuin ammatista toiseen sekä maahanmuuttajien saaminen nopeasti työhön tökkivät Suomessa pahasti. Tällä hallituskaudella on riittänyt paljon puhetta jatkuvasta oppimisesta, mutta konkreettiset teot puuttuvat.
Sen sijaan on keskitytty perustamaan uutta virastoa ja käyty pohdintoja parlamentaarisesti – pelkkää sanahelinää ja byrokratiaa. Sisäministerikin ehdottaa vain julkisuudessa toimia, muun muassa maahan muuttavien työntekijöiden saatavuusharkinnasta luopumista, sen sijaan että toteuttaisi nämä ehdotuksensa pikaisesti.
Pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallitus toteutti oppivelvollisuuden laajennuksen, jota se markkinoi suurena koulutuspoliittisena uudistuksena. Mutta sen jälkeen tippuivat hanskat. Seuraavan hallituksen työlistalle jää paljon asioita. Lasten ja nuorten oppimisen tuen järjestelmä on rikki. Lisäksi oppilashuollon psykologien ja kuraattorien siirtäminen hyvinvointialueille rikkoo sitä lisää.
Koulutuksen peruskorjaus on aloitettava uudistamalla lapsen tuki peruskoulussa ja säätämällä oikeus tukiopetukseen toisella asteella. Oppilas- ja opiskelijahuolto pitää myös saada kuntoon. Mutta erittäin iso asia on saada aikuisten oppiminen raiteilleen.
Kohdejoukkona aikuiset ovat moninainen joukko, johon kuuluu peruskoulun varassa olevia, ammatinvaihtajia, korkeakoulutettuja, työttömiä ja työttömyysuhan alaisia sekä vieraskielisiä maahan tulijoita. Kullekin on löydettävä useita määrätietoisia kouluttautumis- ja työllistymismahdollisuuksia ja esteet on poistettava nopeasti.
Tulevan hallituksen on ymmärrettävä, että kaikki edellä mainitut täsmätoimet tarvitsevat resursseja, joten koulutusleikkaukset eivät tule kyseeseen. Harkitut, koulutuskentän ja työelämän edustajien kanssa yhteistyössä valmistellut toimenpiteet ovat tehokkaimpia.
