Verkkouutiset

Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen koulutusta Helsingin Santahaminassa. LEHTIKUVA / AFP / ALESSANDRO RAMPAZZO

Mitä Nato-jäsenyys merkitsee Suomen ulkopolitiikalle?

Blogi

Kirjoittaja uskoo nähtävän jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä.
Lauri Tierala
Lauri Tierala
European Digital Media Observatoryn ohjelmajohtaja ja kokoomuksen ulkopoliittisen verkoston puheenjohtaja.

Suomen ja Ruotsin liittymissopimukset Natoon on tätä kirjoitettaessa ratifioitu 24 liittokunnan jäsenmaassa. Vaikka prosessi on kesken vielä kuudessa maassa, katseet Helsingissä alkavat kääntyä jo kohti tulevaa: millainen jäsenmaa Natolle Suomesta tulee ja – vielä olennaisemmin – mitä Nato-jäsenyys merkitsee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Tätä pohditaan syksyn ja talven aikana ministeriöissä, puolueissa ja tutkimuslaitoksissa.

Kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeen rakennettava hallitusohjelma tulee olemaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksien osalta poikkeuksellisen merkittävä, vaikka Nato-jäsenyys onkin todennäköisesti ja toivottavasti siihen mennessä saanut viimeiset sinettinsä. Hallitusohjelmasta tulee ensimmäinen kerta, kun Nato-Suomi määrittää ulko- ja turvallisuuspoliittiset linjauksensa. Niistä linjauksista muodostuu uusi normaali, lähtökohta seuraaville vuosikymmenille. Toki on hallituksen näkemyksellisyydestä ja rohkeudestakin kiinni, missä määrin linjaa hahmotellaan tuolloin – vajaata vuotta ennen uuden tasavallan presidentin vaalia.

***

Nato-jäsenyys tuo Suomelle paljon uutta. Suomessa puhutaan töpselin kytkemisestä seinään tiiviin Nato-kumppanuutemme ansiosta, mutta kyllä tässä vähintään adapterikaupoille joudutaan.

Suomen puolustussuunnitelmat ovat sotien jälkeen perustuneet lähtökohtaan, että puolustamme maatamme yksin. Vaikka päävastuun pidämme jatkossakin itsellämme, tämä muuttuu. Millaista tukea missäkin tilanteessa tarvitsisimme ja saisimme, on asia, jonka yksityiskohtiin ei julkisuudessa tulla menemään. Kokoomus on ehdottanut Naton pysyvien – vaikka pienimuotoistenkin – rakenteiden sijoittamista Suomeen. Tämä alleviivaisi itsellemme, kumppaneillemme ja myös itänaapurille muuttunutta tilannetta. Sellaisten ratkaisujen tavoittelussa perisuomalainen vaatimattomuus ei auta: jos ei pyydä, ei voi saada.

Uutta ovat myös jäsenyyden tuomat velvoitteet ei vain Itämeren alueen, vaan koko euroatlanttisen vyöhykkeen turvallisuuden suhteen. Venäjän toimet ovat terävöittäneet liittokunnan yhteistä uhkakuvaa, mutta eroja jäsenmaiden intressien välillä on nyt ja jatkossa. Tästä Turkki-keskustelut ovat hyvä oppitunti.

***

Moni asia jatkuu kuitenkin entisellään. Suomi on jatkossakin ihmisoikeuksia korostava pohjoismainen demokratia ja Euroopan unionin jäsen. Perustamme puolustuksemme yleiseen asevelvollisuuteen ja korkeaan maanpuolustustahtoon. Tasavallan presidentti johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Ruotsi on jatkossakin läheisin kumppanimme – naapurien välinen yhteistyö on jatkossa entistä mielekkäämpää, kun se tapahtuu Nato-sateenvarjon suojassa, ja Norja voi osallistua siihen täysimittaisesti.

Nato-jäsenyys ei mullista Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan arkipäivää. Se tuo kuitenkin merkittävän laadullisen muutoksen: olemme vihdoin mukana kaikissa meille avoimissa länsimaisissa pöydissä, joissa meidän asioistamme ja turvallisuudestamme linjataan. EU-jäsenyyteen Suomi osallistui heti alusta ilman varaumia. Sama lähtökohta toimii Naton suhteen: lähtökohtaisesti Suomen on osallistuttava kaikkeen Naton toimintaan. Emme halua jäädä toisen luokan jäsenvaltioksi, jolla olisi merkitys vain Venäjä-suhteen kautta.

Naton ja Euroopan unionin jäsenyyksien arvottaminen keskenään on tarkoituksetonta: jatkossa Suomi on kummankin järjestön jäsen, niin kuin lähes kaikki muutkin Euroopan valtiot. Ne ovat saman kolikon kaksi puolta ja täydentävät toisiaan.

Vanhaa on myös se, että Venäjä on jatkossakin Suomen naapurimaa. Uuden hallituksen on oltava Venäjä-suhteissa hyvin selkeä: olemme valmiita yhteistyöhön vasta, kun maa lakkaa rikkomasta kansainvälistä oikeutta ja vetäytyy laittomasti miehittämiltään alueilta. Silloin vuoropuhelulle ja keskusteluyhteyksille voi olla taas tarvetta – uudelta, terveeltä pohjalta.

***

Ruotsi ja Suomi ovat ensimmäiset valtiot, jotka ovat tulleet ensin Euroopan unionin jäseniksi ja vasta sitten Natoon. Tunnemme Brysselin, olemme toimineet siellä jo kymmeniä vuosia.

Viisas kysyy kuitenkin neuvoa uudessa tilanteessa. EU:ssa olemme suhtautuneet etelänaapureihimme “uusina jäsenmaina”, Natossa asetelma on toisenlainen. Luontaiset liittolaisemmekaan eivät välttämättä ole kahdessa järjestössä aivan samat: EU:n ongelmatapaus Puola on Naton arvostettu jäsenmaa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on korostanut Puolan merkitystä entisestään.

Suomen vasemmistossa on ollut läpi vuosikymmenien ylenkatsetta Viroa ja muita Baltteja kohtaan. Tähän meillä ei ole enää varaa. Pääministeri Sanna Marinin tunnustus, että olisimme voineet kuunnella ystäviämme aikaisemmin, on hyvä alku. Seuraavan hallituksen on kokoomuksen johdolla tiivistettävä kahdenvälistä ja alueellista puolustusyhteistyötä Itämeren alueella, ei vain Pohjoismaiden kesken.

++

Nato-jäsenyyden henkinen merkitys Suomen sisäpolitiikassa on suuri. Julkisen keskustelun hyssyttely, koukeroinen kommunikeakieli ja Venäjän ärsyttämisen hysteerinen varominen ovat periytyneet suomettumisen vuosikymmeniltä 2000-luvulle, aivan viime vuosiin. Kyseisen “maan tavan” tai sen edustajien paluulle ei pidä antaa lainkaan tilaa.

Ulkopolitiikka ei ole Nato-Suomessa enää pienen piirin salatiedettä, josta puhutaan vain Paasikivi-seurassa. Demokratisoituminen ja parlamentarisoituminen on tuotava nyt myös tälle politiikan osa-alueelle muiden länsimaiden tapaan. Nato-jäsenyyden hakemisen saama murskaava enemmistö eduskunnassa on hyvä lähtökohta tälle prosessille. Seuraava askel on hakea laaja enemmistö Nato-politiikkamme ja puolustusmäärärahojen tason tueksi.

Uusimmat
› Uutissyöte aiheesta

Suosittelemme

MAINOS