Pienen suomalaisen kulttuurieliitin valtasi itämaisen mystiikan innostus. Kuuluisaksi tullut kirjailija Olavi Paavolainen järjesti 1923 Tutankhamon-tapahtuman, johon saavuttiin egyptiläisissä asuissa, vietettiin iltaa ja yötä itämaisessa rekvisiitassa. Kulttuurimme nuori polvi innostui ja innosti. Sieltä lähti myös Mika Waltarin kiinnostus Lähi-idän historiaa kohtaan.
Puhkesi egyptomania, joka valtasi muotina seurapiirielämää jopa kaupunkikuvassamme yhä näkyvää rakennustaidetta. Sinuhe egyptiläinen ilmestyi pitkän toimittaja- ja kirjailijauran jälkeen 1945, ja se nosti Waltarin kansainväliseksi kuuluisuudeksi. Syntyi menestyselokuva, seurasi sarja teoksia, jotka kuvasivat Lähi-idän historiaa ja sen innoittamia henkilöhahmoja.
Minna Silver on arvostettu arkeologian ja historian asiantuntija, joka uppoutuu Waltarin mielikuvitusmaailmaan. Hän vertailee Sinuhen sisältämää tarinaa tutkijan pikkutarkkuudella tänään tiedossa oleviin tosiasioihin. Mika Waltarin kyky noukkia vaikutteita ja yksityiskohtia kirjallisuuden sekä museoiden aarteista on ilmiömäinen. Kirjailijan tuotanto on monipuolisuudessaan sekä määrällisesti että laadullisesti huikea. Tämän päivän arkeologi kohtelee Sinuhen tarinaa lukijaa rikastuttavin havainnoin, ei tosikkomaisesti vaan kunnioittavin silmin.
Minna Silver ei kerro uutista, vaan toistaa vanhat todet
Sinuhe egyptiläisen keskushenkilön tarina perustuu muinaiseen legendaan 1800-luvulta eKr. Waltari oli tutustunut tarinaan, luki vähitellen suuren määrän tietoutta, mutta Sinuhea kirjoittaessaan hän otti käyttöön erinomaisen mielikuvituksensa. Hän sovelsi pohjalle tiukkaa faktaa, mutta antoi vallan loistavalle ajan ja tunnelman kuvaukselle. Kirjasta tuli kertomustaidetta.
Minna Silverin Sinune-romaanin tutkimus ei löydä Waltarin kertomasta virheitä, kuten eivät aiemmatkaan asiantuntijakommentit. Silver on luonut loistavasti kuvitetun ja mielenkiintoisen tiedeteoksen, joka perehdyttää vanhan Sinuhe-saagan ja muun muassa sen Waltarin pohjalta Waltarin muokkaaman romaanin maailmaan: todelliseen ja kuviteltuun.
Waltarista ylittämättömän elämäkerran (Unio mystica WSOY 2008) kirjoittanut Panu Rajala ylistää hänkin kirjailijan kykyä kuvitella mennyt maailma uskottavasti: ”Sinuhe egyptiläisestä on myöhempien vuosikymmenten tutkimuksissa löytynyt korkeintaan hiekkakirpun kokoisia historiallisia virheitä.” Asiantuntijat saattoivat olla Waltarin mielikuvituksen kanssa lievästi eri mieltä, eivät saa häntä kiinni bluffista.
Waltari oli jo valhetestissä ja selvisi
Silverin tutkimus vahvistaa Waltarin menetysromaanin kunnioitettavuuden. Kun Sinuhe ilmestyi, osalle kirja oli väärän kirjailijan luoma kadehdittava bestseller väärästä aiheesta, väärin maustein. Sotien jälkeinen Suomi eli itsekurin aikaa, eikä vasemmistolle Waltari ollut mieleinen.
Sinuhe siirsi keskustelun monen mielestä epäolennaiseen, siksi se osin tuomittiin. Mutta suuri yleisö osoitti kirjan tulleen oikeaan aikaan. Se käänsi mielikuvituksemme muualle, mutta kirjan kerronta todisti historian toistavan itseään. Ihminen oli tuhansia vuosia sitten sama kuin nyt.
Minna Silver tulee todistaneeksi vanhat Waltarin kirjaa koskeneet asiantuntijalausunnot tosiksi. Ranskan egyptologisen seuran jäsen ja hieroglyfien tutkija Pierre Chaumelle ylisti jo heti Sinuhen ilmestymisen jälkeen:
”Kirja on tosiaankin taideteos, sen kieli ja efektit sopivat mainiosti ranskan kieleen, siinä ei ole ainuttakaan mautonta tai raakaa kohtaa tai arkeologista erehdystä. Sen sanajärjestys, kieli on lähellä egyptin kieltä, ja olisi rikos kääntää se vähemmällä huolella, kuin millä se on kirjoitettu.”
Samaa kertoivat havainnoistaan monet muut asiantuntijat. Jopa Waltarin kuvailemat (kirjan Sinuhe toimii lääkärinä) neljän vuosituhannen takaiset lääketieteelliset toimenpiteet ja tietous noudattavat pääpiirteissään tietoomme tullutta. Kallonporaukset, kaihin parantaminen neulalla, kilpirauhasta parannettiin jodilla – kaikki sekä mahdollisesti totta että oletettua. Suomalainen egyptologi Rostislav Holthoer ylisti kirjailijan kykyä loihtia muinaisten egyptiläisten arkielämän todellisuus.
Romaanitaiteen yksityiskohtiin tosikkomaisesti puuttumalla kommentoija voi toki kerätä julkisuutta, mutta yhtä asiaa hän ei voi toiseksi muuttaa: taiteilijan mielikuvitusta ja vapautta. Tänäänkään Silver ei kirjallaan sitä tee, mutta ehkä hänenkin arkeologin näkökulmaansa olisi ollut hyvä lisä kerrata, mistä mahdollinen epäilys Waltarin Sinuhen uskottavuuden suhteen voisi löytyä: kirjan aluksi saamasta poliittisesta kahtia jakautuneesta vastaanotosta.
Vuonna 1946 Waltaria pidettiin kaikkeen valmiina tekstintekijänä, sotapropagandan suoltajana, ei niinkään historiallisen menestysmonumentin yllättävänä luojana. Nyt Minna Silver on herättänyt uudelleen kiinnostuksemme muinaisia faaraoiden aikoja ja Sinuhen tarinaa kohtaan.
Todistetuksi tulee, että taiteen tekijän tulee ahmia kaikkea tietämystä ja kokemuksia. Siihen Waltarilla oli hyvät eväät: uskonnon mystikkona, runoilijana, kaikkeen aina valmiina kirjoittaja. Niinpä yksi hänen halveksijoistaan, Elmer Diktonius saattoi vihdoin Sinuhesta lausahtaa:
”Parempaa saippuaa kuin se soopa, jota kirjailija on tähän mennessä yleisölle tyrkyttänyt.”
Samanaikainen kehu ja tikarin pisto.
Minna Silver: Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin. SKS Kirjat 2025.
