Sotien jälkeisinä vuosina Suomessa oli vallitseva tapa kaataa metsä kerralla ja kokonaan. Avohakkuut olivat liki pakollisia, ja metsäalan ammattilaiset suosittelivat niitä lähes poikkeuksetta. Joskus itsepäinen metsän omistaja saattoi joutua oikeusteitse vaatimaan vahvistuksia omille päätökselleen.
Metsäntutkijana Erkki Lähde on joutunut hankauksiin niiden kanssa, joille avohakkuu on ainoa oikea tapa hyödyntään Suomen vihreää kultaa. Kerralla irti, poikki, pinoon ja tehtaalle. Sen jälkeen klaniksi kaadettu maa on muokattu, uudet taimet istutettu ja niin on alkanut 60-80 vuoden kasvatus – mitä nyt on välillä kasvustoa harvennettu.
Ilmastokatastrofin edetessä suhtautuminen tehometsänhoitoon on tiedon lisääntyessä muuttunut. Tutkimukset puoltavat niin sanottua jatkuvaa metsän kasvatusta ja yhden puulajin korvaamista sekametsillä. Avohakkuu on osoittautunut luonnolle väkivaltaiseksi ja traumaattiseksi, koska kasvisto ja eläimistö kokevat täydellisen tuhon. Toipuminen kestää kauan eikä oikeastaan kehity luonnolliseksi monien kasvi- ja eläinlajien rikkaudeksi.
Erkki Lähde ja Silja Kononen ovat molemmat metsäalan tutkimuksen ammattilaisia. He hyväksyvät metsänkasvatuksen merkityksen ja välttämättömyyden Suomen kaltaiselle maalle. He jopa lupaavat kirjassaan, ettei avohakkuista luopuminen köyhdytä omistajia saati tapa alan elinkeinoja. Kirjan julkituoma mielipide on kuin rukous: mahdollisuus nykyistä lempeämpään metsänhoitoon on olemassa ja perusteltu. Pehmentäkäämme kasvatusmetodeja.
Kuluu vuosia ennen kuin paljaaksi hakattu metsämaa alkaa toipua. Jos tuho on päässyt tapahtumaan, tilalle tekijät suosittelevat lehti- tai sekametsää. Aikoinaan istutettu ja kasvatettu tiheä kuusikko on yksipuolisuudessaan synkentänyt ja happamoittanut neulaskerroksella maapohjan. Pimeys ja mahdolliset tuholaiset ovat saaneet vallan, ja silloin olisi aika suorittaa harvennuksia: suoda muille puulajeille mahdollisuus.
Tämän suosituksen jos vanhan polven metsän omistaja kuulee vihreiden suusta Ullanlinnan tai Katajanokan suunnalta, vastaus on: ”Älkää suojelko toisten omaa”. Me teemme omalle metsällemme harkinnan mukaan. Sen sijaan kun kyseessä ovat valtion metsät, jokaisella on oikeus ilmaista mielipide: valtio – me veronmaksajat – omistamme yhdessä paljon metsiä – ainakin niiden kasvatus kuuluu kaikille.
Kirja sisältää metsäkeskustelussa esille tulevia tavanomaisia väittämiä ja niihin vastauksia. Kirjoittajat kärjistävät, että Suomi on ollut yhden metsätotuuden maa. Kirja todistaa väitteen tänä päivänä aikansa eläneeksi. Kiitos Lähteen, kritiikki avohakkuita kohtaan on voimakasta. Niihin ei ryhdytä kuin vakavin perustein.
Kyse on paljolti talousmetsien ja soiden ennallistaminen. Metsän omistaja päättää omaisuudestaan, mutta ajan henki on muuttunut. Silti avohakkuuteen voi olla perusteensa. Vanha kuusikko ei enää kasva, se ehkäisee uuden kasvamisen ja odottaa kuin viimeistä tuomiota: tuholaisia vaikkapa kirjanpainajan muodossa.
Yhteen lajiin keskittyminen osoittautuu erheeksi. Kun erirakenteiseen sekametsään iskeytyy jokin tuhon aiheuttaja, vain yksittäiset puut ovat vaarassa. Erkki Lähteen sanoin: Tasarakenteisessa yhden puulajin monokulttuurimetsässä on tuhon tullessa koko metsä vaarassa”.
Sekametsissä elää toivo muun muassa lintujen muodossa. Ne yhdessä lahopuiden kanssa edesauttavat tuhohyöteisten torjuntaa. Terveessä ja toimivassa ekosysteemissä elää sopivassa suhteessa syöjiä ja syötäviä. Tikka saa metsätutkijoilta kiitosta. Vanhojen metsien suojelu ja talousmetsien ennallistaminen tukevat samalla ympäröiviä talousmetsiä.
Erkki Lähde & Silja Kononen: Uuden ajan metsäopas. Aito jatkuva kasvatus. Teos 2026.