Huhtikuun 26. päivänä 1986 tapahtui silloisen Neuvostoliiton Kiovan lähellä Tsernobylin ydinvoimalan onnettomuus. Myös suomalaiset haluttiin evakuoida alueen lähistöltä. Presidentti Mauno Koivisto piti kuitenkin tärkeämpänä Neuvostoliiton mainehaitan ehkäisyä.
Tapahtumien kulkua selvitetään Otavalta nyt ilmestyneessä kirjassa Ulkoasiainhallinnon historia 4. Aiemmin asiasta on saatu tietoa Juhani Suomen 2008 teoksessa Sinipunaa kohti – Mauno Koiviston aika 1986-1987 (Otava).
Tshernobylin lähialueella Kiovassa oli noin 130 suomalaista, joista monet Lemminkäisen rakennustyöntekijöitä. Ulkoministeriössä päätettiin evakuoida heidät. Säteilyn määrästä ja onnettomuuden vakavuudesta ei saatu mitään tietoja.
Suomen kansalaisten pelastusoperaatiosta tuli kuitenkin Suomen johdon salaisissa kulisseissa politiikan pelinappula.
”Onnettomuuden vakavuuden valjetessa Suomessa alkoi keskustelu, pitäisikö onnettomuuden lähialueilla Ukrainassa olevat suomalaiset evakuoida. …Suomalaisten evakuointi oli kansalaisten suojelun kannalta painava kysymys. Tuulen suunnan käännyttyä onnettomuusalueella 30. huhtikuuta virkamiestyöryhmän piti päättää kiireellisesti, aloitetaanko Kiovassa olevien yli sadan suomalaisen evakuointijärjestelyt. Jos evakuointi toteutettaisiin, se tulisi järjestää ennen neuvostoliittolaisen vappuloman alkamista. Tämä tarkoitti seuraavan vuorokauden kuluessa. Ulkoministeriön oikeudellinen osasto päätti aloittaa evakuoinnin ja pyytää tarvittavat luvat neuvostoviranomaisilta. Ministerit hyväksyivät ehdotuksen (teollisuusneuvos Ilkka) Mäkipentin esitellessä työryhmän johtopäätöksiä ja ministeriön aloittamaa operaatiota. Oikeudellinen osasto pyysi Neuvostoliitolta vappuaattona kiireesti tarvittavia lupia Finnairin evakuointilennolle Kiovaan”, kirjassa todetaan.
”Neuvostoliitto kiisti edelleen onnettomuuden aiheuttaman säteilyvaaran asukkaille. Neuvostoviranomaiset sekä Moskovassa että suurlähetystön edustajat Helsingissä vakuuttelivat suomalaisille, että evakuointi olisi tarpeetonta.”
”Moskovasta vedottiin Suomen hallitukseen, että se naapuruuden ilmapiirissä pidättäytyisi ”emotionaalisista toimenpiteistä”, joista voisi koitua Neuvostoliitolle mainehaittaa”, historiikki kertoo.
Helsingissä lähetystöneuvos ja KGB-upseeri Albert Akulov toimitti presidentin kansliapäällikölle lausunnon. Sen mukaan säteilyarvot tapahtuma-alueella olivat laskeneet, tilanteen hoito onnettomuusalueella oli hallinnassa eivätkä ulkomaiset vierailijat olleet vedonneet neuvostoviranomaisiin.
Ulkoministeri Paavo Väyrynen päätti jatkaa evakuointisuunnitelman toteuttamista Neuvostoliiton vetoomuksista huolimatta. Presidentti kuitenkin otti häneltä päätösvallan.
”Koiviston työpöydälle asia lävähti seuraavana päivänä 1. toukokuuta, kun adjutantti toi (suurlähettiläs Aarno) Karhilon erittäin kiireellisen sanoman edellisillan keskustelusta kello 9.45.”
”Presidentti ilmoitti, ettei asiaa voitu käsitellä enää pelkkänä teknisenä kysymyksenä. Neuvostoviranomaisten kanta politisoi Suomen evakuointipäätöksen. Koivisto ilmoitti ulkoministeriön päivystäjälle, ettei koneen tulisi lähteä ennen kuin hallitus olisi käsitellyt asian ja vastannut Neuvostoliiton vetoomuksiin. Valtiosihteeri Åke Wihtol lupasi presidentin ohjeen mukaisesti ilmoittaa Finnairin pääjohtaja Gunnar Korhoselle koneen lähdön mahdollisesta viivästymisestä, mutta muita ei vielä informoitaisi”, ulkoasiainhallinnon historiateos kertoo dramatiikasta.
”Kello 11.45 presidentti totesi ulkoministerille, ettei kone pian ehtisi enää sinä päivänä noutaa suomalaisia Kiovasta, joten valmius voitaisiin purkaa. Kello 11.50 hän ilmoitti (pääministeri Kalevi) Sorsalle ottavansa vastuun lennon lykkäämisestä yhdeksi vuorokaudeksi, koska evakuointikoneella ei ollut tarvittavaa lupaa lennolle.”
Neuvostoliiton ulkoministeriössä Moskovassa kuitenkin myönnyttiin samaan aikaan olemaan estämättä suomalaisten evakuointia. Lentolupa myönnettiin nopeasti.
Mauno Koivisto ei vieläkään vakuuttunut.
”Ilmeisesti presidentin ajatuksena oli edelleen, että koneen olisi varauduttava viipymään Kiovassa ja mahdollisesti palattava tyhjänä, jos Kiovassa olevat suomalaiset vakuuttuisivat tilanteen vaarattomuudesta. Neuvostojohto ja -viranomaiset peittelivät onnettomuuden seurauksia systemaattisesti, mihin Koivisto mukautui. Presidentin mielestä suomalaisten pitäisi esiintyä arvokkaasti eikä lietsoa paniikkitunnelmia.”
”Moskovasta tullut tieto lentoluvan myöntämisestä Finnairille ei helpottanut presidentin asemaa. Koivisto epäröi vielä evakuointipäätöksen ulkopoliittisia jälkiseurauksia. Hän antoi ulkoministeri Väyryselle luvan lähettää Finnairin kone Kiovaan heti, kun sen mukana olisi tarvittavat asiantuntijat, mutta kirjasi keskustelustaan Finnairin pääjohtaja Gunnar Korhosen kanssa, että poliittisesti helpompi ratkaisu olisi ollut ”jos lentolupaa ei olisi saatu.””
Evakuointilento lähti lopulta kello 17 ja palasi Helsinkiin vappupäivänä kello 23:10. Siinä oli 72 suomalaista, joista 68 Lemminkäisen työntekijöitä.
”Ilman virkamiesten aktiivisuutta evakuointipäätös ei todennäköisesti olisi syntynyt yhtä nopeasti kuin mitä se nyt syntyi. …Päätös oli presidentille kivulias, mutta kankeasta tiedotuksesta ja Neuvostoliiton diplomaattisesta protestoinnista huolimatta virkamiesarvioita ei sivuutettu ulkopoliittisin perustein.”
”Jälkihoitona Neuvostoliiton suuntaan presidentti käski muutaman päivän kuluttua Kalelan selittää päätöstä suurlähetystön KGB-edustaja Albert Akuloville. Hyvien naapurisuhteiden nimissä presidentti pahoitteli vielä jälkikäteen hätäisiä toimia – viitaten virkamiesten päätöksiin. Moskovasta ei kuitenkaan kuultu Suomen evakuointipäätöstä kohtaan kritiikkiä.”
Myös ulkoministeriön Juhani Suomi kertoi 2008 kirjassaan, että Koivisto ilmoitti ottavansa vastuun koneen lähdön siirtämisestä yhdellä vuorokaudella.
Juhani Suomen mukaan tapauksesta tuli ”uusi naula Koiviston ja Väyrysen keskinäisten suhteiden arkkuun”.
Mauno Koivisto perusteli 1995 muistelmateoksessaan Historian tekijät. Kaksi kautta (Kirjayhtymä) olettaneensa, ”ettei lentolupia tulisi ennen kuin Suomen hallitus oli vastannut mainittuun (Neuvostoliiton) vetoomukseen”.
Koiviston omasta teoksesta saa hyvin toisenlaisen kuvan tapahtuneesta kuin nyt ilmestyneestä ulkoministeriön historiikista.
”Tapahtuma ei jättänyt säröjä Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin ja saatoimme todeta, että emme olleet omalta osaltamme olleet levittämässä sitä hysteriaa, joka maailmalle levisi”, Mauno Koivisto kirjoitti kirjassaan.