Syksyn uutuuskirjoihin lukeutuu Mikko Karjalaisen-Petteri Joukon Kymmenen upseerikohtaloa / Miekalla ja kynällä Suomen puolesta (Otava). Puolustusvoimain komentajaa kenraali Lauri Sutelaa (1918-2011) käsittelevässä kirjan kohdassa on referoitu tuolloisen parlamentaarisen puolustuskomitean asiantuntijaluentoja ja keskustelupöytäkirjoja loppuvuodelta 1970.
Huomiota herättävimmät kohdat kertovat Jaakko Blombergin (1942-2025) näkemyksistä ja lausunnoista. Blombergista tuli 1974 alkaneella ulkoministeriön urallaan Suomen johtavia diplomaatteja. Hän toimi muun muassa suurlähettiläänä, poliittisen osaston päällikkönä ja poliittisena alivaltiosihteerinä.
– Sutelan esitys painotti turvallisuuspolitiikan sotilaallista elementtiä ja pysyttäytymistä suurvaltakonfliktin ulkopuolella sekä pyrkimystä välttää YYA:n sopimuksen mukaista yhteistyötä. Helsingin yliopistossa työskentelevä ja myöhemmin merkittävän uran diplomaattina tehnyt Jaakko Blomberg (sd.) kiisti alustuksessaan osin näkemyksen. Neuvostoliiton luottamus Suomeen oli ensisijaisesti poliittinen kysymys, ja Suomen puolustuskyky oli näin ollen toissijainen. Blombergin mukaan ei ollut mittaria, jolla itsenäisen puolustuskyvyn merkitys olisi mitattavissa. Päämääränä oli paasikiveläisittäin säilyttää kriisin syntyessä Neuvostoliiton luottamus, kirjassa todetaan.
– Blomberg totesikin, että kriisitilanteessa Suomen tärkeimpänä tavoitteena ei pitänyt olla puolueettomuuden säilyttäminen, vaan Neuvostoliiton luottamuksen turvaaminen. Mikäli Suomi pyrkisi noudattamaan puolueettomuutta kriisitilanteessa, saattaisi syntyä ristiriita ”erityisesti silloin, kun tämä pyrkimys vähentää Neuvostoliiton mahdollisuuksia valvoa Suomen politiikkaa”, teos lainaa pöytäkirjoja.
Puolustuskomitean keskustelua siteerataan kirjassa niin, että komentaja Lauri Sutela ja keskustan Johannes Virolainen totesivatkin, että ”Blomberg asetti omassa esityksessään Neuvostoliiton luottamuksen Suomen puolueettomuusaseman yläpuolelle”
– Blombergin mukaan luottamus olikin laajempi käsite, ja hän tarkoitti ”Neuvostoliiton luottamuksella sitä, miten Neuvostoliitto kykenee ennustamaan Suomen käyttäytymistä”.
SDP:n silloisen kansainvälisten asioiden sihteeri Paavo Lipposen kerrotaan olleen samoilla linjoilla puoluetoverinsa Blombergin kanssa.
– Lipposen mukaan puolueettomuuden korostaminen oli herättänyt keskustelua ja ärtymystä Neuvostoliitossa. Oliko realistista odottaa, että Suomi pysyisi puolueettomana kriisitapauksessa ja edistikö puolustuksen vahventaminen tätä? Lipposen mukaan ei, vaan Suomen puolueettomuus oli Neuvostoliiton näkökulmasta rauhanajan puolueettomuutta. Kriisi tai sodan aikana Suomen mahdollisuudet olisivat varsin rajalliset. Suomen puolustusvoimien varustamisella saattaisi olla jopa päinvastainen vaikutus. Kriisitapauksessa Neuvostoliitolle muodostuisi lisää paineita, jotta se voisi koordinoida Suomen Puolustusvoimien toiminnan omaan toimintaansa, Kymmenen upseerikohtaloa -teos referoi.
Blombergin ja Lipposen näkemykset kuvaavat uutuuskirjan mukaan osuvasti kaksijakoista ajattelumallia, joka kahmi alaa 1970-luvun vasemmistolaistuvassa Suomessa.
– Sen sijaan, että poliittista käyttäytymistä olisivat ohjanneet tosiasiat, sitä alkoivat ohjata olettamukset neuvostonäkemyksistä. Politiikan eri alat olivat hiipumassa salakavalasti mielistelypolitiikaksi, jossa valtakunnan etu jäi usein toissijaiseksi. Oltiin suomettumisen ytimessä. Vai edustivatko Blombergin ja Lipposen näkemykset sittenkin todellista reaalipolitiikkaa? Puolueettomuuden korostaminen oli vain löyhää puhetta, sillä olihan Suomen politiikka jo rauhan aikana Neuvostoliiton ohjailtavissa. Asia ei muuttuisi kriisin tullen mitenkään. Päinvastoin, kriisin koittaessa Neuvostoliitto veisi ja Suomi vaikeroisi. Raadollisin selitysmalli puheille lienee se, että ne olivat pyrkimyksiä päästä Neuvostoliiton hyväksymään poliittiseen eliittiin. Poliitikkojen puheita tulkittaessa perinteisen lähdekritiikin keinot tahtovat loppua.
Kirjassa huomautetaan, että vain kaksi vuotta aiemmin Varsovan liitto oli tunkeutunut Tsekkoslovakiaan.
(juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Jaakko Blomberg itse kirjoitti vuonna 2016 Ydin-lehdessä katsovansa, että tuon aikaisilla kiistan osapuolilla Suomessa olikin lopulta samat tavoitteet.
– Joka tapauksessa voi kysyä, olisiko ollut Suomen etujen ja turvallisuuden mukaista vastustaa voimakeinoin Neuvostoliiton puolustuksellista hyökkäystä Suomen alueella ja sen kautta. On yhtä vaikea sanoa, olisiko suostuminen yhteistyöhön ollut Suomelle hyväksi, jos tällainen tilanne olisi tullut vastaan, Blomberg kirjoitti Ydin-lehdessä 2016.
125 vuotta aina Venäjän mieleen
Lasse Lehtisen Läheltä piti -kirjassa (Otava 2025) on luku Vasemmistolaisuus demareiden kroonisena tautina. Siinä Lehtinen kirjoittaa kyseisestä 1970-luvun SDP:n nuorten uuden ulkopolitiikan ryhmästä näin:
– SDP:n nuoret teoreetikot halusivat tahdistaa Suomen ulkopolitiikan Moskovan mieleiseksi. Jaakko Blombergin mielestä Suomen piti olla entistä aloitteellisempi: ”Ystävyyssopimuksen hengessä käyvä aktiivisuus turvallisuuskysymyksessä on näet se keino, jonka avulla Neuvostoliiton luottamusta Suomen puolueettomuuteen voidaan lisätä ja välttää Neuvostoliiton puuttuminen Suomen asioihin.”
Lehtisen mukaan samaan SDP:n ryhmään kuuluneen tulevan presidentin kansliapäällikön Jaakko Kalelan mielestä Suomen puolustusvoimia voitiin käyttää ainoastaan länsivaltoja vastaan. ”Sen ulkoisena tehtävänä on siis Suomen alueellisen koskemattomuuden suojeleminen länsivaltojen sotatoimia vastaan laajan kansainvälisen selkkauksen aikana.”
– Kalela löysi myös perustelut käytännön pasifismille: ”Mitä alhaisempi puolustuskapasiteettimme, sitä pienempi on kitkatilanteiden todennäköisyys. Kun Suomen aseellinen voima lisääntyy, kasvavat hallituksen mahdollisuudet harjoittaa itsenäistä, potentiaalisesti Neuvostoliitolle vahingollista politiikkaa.”, Lasse Lehtinen kirjoittaa.
Lehtinen ihmettelee, että ”edelleen näyttää olevan sopimatonta epäillä julkisesti SDP:n nuorten isänmaallisuutta 1970-luvun vaaran vuosina”.
– Suomettuminen oli muka vain tapa selvitä Neuvostoliiton puristuksessa. Liturgialla itään päin varmistettiin lännettyminen talouden ja kulttuurin alalla. Ihan näin se ei tietenkään mennyt. Vai oliko Neuvostoliiton romahtaminen muka SDP:n vasemmiston tiedossa jo silloin, kun näitä manööverejä tehtiin? Tosi ovelaa, jos näin oli.
Mutta entä kun SDP:n jäsenkirjaa kantava ehdotti, että puna-armeija voisi hoitaa myös Suomen puolustuksen, että DDR piti heti tunnustaa tai että Neuvostoliiton parjaaminen oli kriminalisoitava? Silloin oltiin kyllä enemmän Neuvostoliiton kuin Suomen tai SDP:n asialla. Vain sokea Reetta saattoi nähdä niissä sankarillisen puolustusrintaman.
Sadankahdenkymmenenviiden vuoden ajalta SDP:n linjariitojen taustalta löytyykin yksi yhteinen piirre: kiistatilanteissa puolueen vasemmiston vaihtoehto on aina ollut enemmän Venäjän mieleen kuin puolueen virallinen kanta, Lasse Lehtinen linjaa.