Matkustaja loukkaantui vakavasti Helsinki-Vantaan lentoasemalla marraskuussa 2024 sattuneesta onnettomuudesta. Hän oli poistumassa Norran operoimasta lentokoneesta lennon jälkeen ja putosi asematasolle.
Ensiavun hälyttämisen yhteydessä oli epäselvyyttä tapahtuman vakavuudesta, mikä viivästytti loukkaantuneen tarvitsemia ensihoidon toimenpiteitä. Lisäksi loukkaantuneen matkustajan ja muiden osallisten psykososiaalisen tuen tarve jäi osin varmistamatta.
Kun onnettomuudessa ja osallisena vain yksi tai pieni määrä uhreja, esimerkiksi psykososiaalisen tuen antaminen ei Otkesin mukaan välttämättä käynnisty.
– Suomessa on kohtuullisen hyvin varauduttu – kansainvälisen säädöstön velvoittavuuden vuoksi – suuronnettomuuksiin. Eli jos lentokone tulee niin sanotusti tonttiin, ja onnettomuus aiheuttaa suuren määrän uhreja, vasteet, ensihoito ja psykososiaalinen tuki lähtevät ’rullaamaan’. Yhteistoimintaa myös harjoitellaan. Sen sijaan, kun uhreja on vain pieni määrä, ei apua välttämättä tule samalla tavalla. Kansainvälinen ilmailulainsäädäntö kuitenkin lähtee siitä, että riippumatta onnettomuuden vakavuudesta niin uhrien kuin heidän läheistensä tulisi saada tarvittavaa apua, toteaa tiedotteessa tutkinnanjohtaja Janne Kotiranta.
Otkesin mukaan tarvitaan suunnitelma kansallisella tasolla omaistoiminnan toteuttamiseksi.
Onnettomuustutkintakeskuksen toimintaan kuuluu tiedottaminen tutkinnan kulusta uhreille, heidän omaisilleen ja läheisilleen.
– Kansainvälisesti ilmailussa on tunnistettu family assistance – nimikkeen alle kuuluvat toiminnot ja ne ovat velvoittavia jäsenmaille. Myös EU-säädös velvoittaa Suomea valtiona hoitamaan asian. Esimerkiksi Espanjassa on pitkällisen työn tuloksena perustettu ministeriön alaisuuteen virasto, jonka vastuulla tämä asia on, kertoo Otkesin omaistoimintaa koordinoiva viestintäpäällikkö Tiina Bieber.
– Olemme istuneet kansainvälisissä työryhmissä ja kokouksissa muutaman vuoden, joten peilipintaa on. Ensi vuonna tulee myös käytännönläheistä ohjeistusta jäsenvaltioille Euroopan siviili-ilmailukonferenssin (ECAC) työryhmältä. Ongelmana on kuitenkin myös se, että family assistance -toiminnot eivät ole vain yhden toimijan alla, eivätkä useasti myös minkään toimijan ydintoimintaa, joten tämä osio jää todella usein varsinkin aluksi vähemmälle huomiolle – niin hyvin kuin sosiaali- ja kriisityö meillä tehdäänkin, Bieber jatkaa.
– Meillä tarvittaisiin family assistance -toimintoon kansallinen koordinaatio. Tämä toiminto pitäisi myös laajentaa koskemaan kaikkia kriisejä ja onnettomuustyyppejä – ei vain ilmailua. Valtionhallinnon viestintäsuosituksessa puhutaan inhimillisyydestä, mikä lienee tämän asian ydin. Valtionhallinto on ihmisiä varten, ja ihmisiä me myös palvelemme.
Suomessa on Biberin mukaan viety pitkälle varautumista – paljon pidemmälle kuin monessa muussa maassa, ja tästä voimme olla ylpeitä.
– Kun varaudumme vakaviin yhteiskuntaa horjuttaviin tilanteisiin, pitää omaisten, osallisten ja heidän läheistensä tukitoiminnot olla huomioitu varautumisessa. Tämä on vahvasti maamme toimintakykyyn liittyvä kysymys. Käytännössä tarkoitetaan sitä, että uhrien sijainti, tavarat, jäänteiden kotiuttaminen – sekä lopulta surutyö hoidetaan koko ketjuna ja läheiselle ja uhrille mahdollisimman helposti, koska surutyö itsessään on jo vaativaa. Onnettomuudesta tai kriisisistä palautumisen myös henkisesti pitää voida tapahtua – ja siihen voi mahdollisesti tarvita apua, Bieber sanoo.
Onnettomuustutkintakeskus suosittaa tutkinnan seurauksena, että Liikenne- ja viestintäministeriö päivittää yhteistoimintasuunnitelman siviili-ilmailun onnettomuuksien varalta ja lisää siihen suunnitelman onnettomuuksien uhrien ja heidän omaistensa avun järjestämisestä sekä tiedottaa julkaisun sisällöstä alan toimijoille.
