Ammattiyhdistysliikkeellä on kunniakkaat perinteet. Se on ollut turvaamassa Suomen itsenäisyyttä ja kehittämässä yhteiskuntaa. Työelämä on kehittynyt tasapainoisemmalla tavalla. Se on ollut joukkojärjestö, johon ihmiset ovat samaistuneet.
Maailma muuttuu, samoin työmarkkinat. Sopimusjärjestelmää on kehitettävä maltillisesti. Mutta jos maailman avautumiseen ja euromaailmaan ei sopeuduta, ulkoiset tekijät kaatavat jäykän järjestelmän.
Työmarkkinoilla saatetaan kokea tänä syksynä häiriöitä. Ay-liikkeellä on haaste. Koetaanko toimet oikeutettuina? Syntyykö joukkovoimaa? Vai etääntyvätkö joukon johtajat jäsenistöstään?
Työmarkkinoiden olosuhteet ovat dramaattisesti muuttuneet. Elämme avoimessa taloudessa, jossa kilpailu kohdataan päivittäin. Työmarkkinoiden virheitä ei voi korjata kaupan esteitä ja sääntelyä asettamalla. Viimeisenä keinona ei ole devalvaatiota.
Suomi koki huikean nousun Nokian ja it-sektorin ansiosta 1990-luvulla. Korkean jalostusarvon tietoteknologia sukelsi kuitenkin 2000-luvun lopulla. Suomi ei ole kyennyt tähän markkinamuutokseen sopeutumaan. Olemme eläneet pysähtyneisyyden aikaa. Tuottavuus ei kasva. Investointeja ei tehdä. Viimeksi Sanna Marinin hallitus pudotti palkansaajien reaaliansiotason vuoden 2009 tasolle.
Myös työntekijät muuttuvat. Enää ei duunari väännä samanlaista ruuvia koko päivää. Ihmiset ovat koulutettuja. Ihmisten osaamisella on merkitystä. Työntekijää pitää voida käsitellä yksilönä, ei vain harmaan joukon osana.
Sosialismin romahduksen myötä myös teollisuuden ammattiliittojen jäsenten ajattelutapa on muuttunut. Vanhat vasemmistojäsenet käyvät yhä luokkataistelua. Mutta nuoret perussuomalaiset jäsenet ovat kiinnostuneita siitä, että palkalla tulee hyvin toimeen. He ymmärtävät, että jos yritys ei menesty, työpaikkoja ei ole. Perussuomalaisista on tullut SAK:n suurin poliittinen ryhmä.
SDP:n ja SAK:n välillä on poliittinen akseli. SAK:ssa valta ei jakaudu jäsenkunnan poliittisen värin mukaan. Kolmikanta tarkoittaa sitä, että valtaa käytetään hallituksessa ollessa SDP:n kautta ja oppositiossa ollessa SAK:n kautta. Oppositiossa valta on rajattu vain torjumaan demokraattisesti vaaleilla valitun hallituksen esityksiä.
Aiemmin SDP oli palkansaajapuolue. Nyttemmin SDP on profiloitunut tulonsiirronsaajien puolueena. Ja myös luontoa suojelevana puolueena. Tässä on myös syy, miksi demareiden kannatus on puolittunut teollisuustyöväen keskuudessa 20 vuoden aikana.
Suuri lakkoliike Petteri Orpon hallituksen ohjelmaa vastaan on ammattiyhdistysliikkeelle riskihanke.
Tuomioistuimen vahvistamien laittomien lakkojen sanktioiden korotukset tai puoluepoliittisten lakkojen rajoittaminen yhteen päivään työehtosopimusta loukkaavasti tuskin innostavat lainkuuliaista työmiestä barrikadeille.
On peloteltu, että paikallinen sopiminen johtaa työntekijän aseman heikkenemiseen. Tarkoitus on tuottavuuden parantaminen eli että työ tehdään mahdollisimman tehokkaasti. UPM:llä siirryttiin toimialakohtaisiin sopimuksiin. Sen seurauksena tuotanto tehostui, yritys hyötyi, työpaikat turvataan ja viisaasti, myös työtekijöiden palkat nousivat. He saivat osansa hyödystä.
Palkansaaja ymmärtää jo ihan omasta taloudestaan, että koko ajan ei voi huikeasti velkaantua. Tuskin hänellä on mitään sitä vastaan, että tuloverotus kevenee ja palkasta jää enemmän käteen. Jos taloutta ei saada hallintaan, johtaa se veronkorotuksiin eli valtion suorittamiin palkan leikkauksiin.
Oppositio huutaa suurituloisten veronkevennyksistä. Kaikkein suurimmat tuloverokevennykset tulevat 20 000 euron/vuosi tulotasolle. Tässä hallituksella on selkeä ideologinen tavoite. Kun tulot kasvavat tulonsiirtojen tarve pienenee. Hallitus haluaa, että palkansaaja tulee palkallaan toimeen. Oppositio taas haluaa olla hyväntekijä ja jakaa verorahoja uudelleen Kelan kautta. Harva haluaa lakkoilla sen puolesta, että saa hakea takaisin verorahojaan Kelan toimistosta.
Sosiaaliturvan leikkaukset eivät juuri palkansaajaa koske. Opiskelijoita ne koskevat. Asumistukea leikataan. Palkastaan veroja maksava ei ehkä kovasti kärsi siitä, jos opiskelija toimeentuloaan parantaakseen muuttaa keskustayksiöstä soluasuntoon. Toki asumistuen leikkaus koskee myös hyvin pienipalkkaisia työntekijöitä. Kyse viimekädessä on siitä, kuinka hyvä asumisen taso sosiaalietuuksien saajille palkansaajan verotuloista halutaan taata.
Työttömyysetuuksien porrastaminen aiheuttaa palkansaajassa varmasti pohdintaa. Hyvän työllisyyden aikana, kuten nyt, se ei kuitenkaan ole suuri ongelma. Toisaalta porras todistetusti kannustaa työnhakuun. Työllisenä aina ansaitsee enemmän kuin työttömyysturvalla.
Minä ainakin palkansaajana kysyisin, mikä on syy mennä lakkoon. Siksi ammattiyhdistysliikkeen viestintä onkin yleistä pelottelua kauheuksilla, joita hallituksen toiminnasta seuraa. Enkä usko, että mitään todellisia neuvotteluja missään vaiheessa hallituksen ja ay-liikkeen välillä syntyy, koska yksittäisissä asioissa jouduttaisiin toteamaan, että eihän tässä nyt mitään kauheata ja mahdotonta ole.
Ennen lakon alkuun riitti, kun pääluottamusmies meni teollisuushalliin ja ilmoitti, että lakko alkaa. Nykyisin nuori työmies haluaa tietää, miksi lakkoon mennään ja mitä hän menettää ja mitä hän todella hyötyy, jos lakko menestyy. Jos järjestetään laaja lakko, joka ei saakaan jäsenten laajaa tukea, se voi aiheuttaa dramaattisia muutoksia työmarkkinoilla. Kannattaako riski ottaa?
