Tiukkana ja vaativana opettajana pidetty emeritusprofessori Ohto Manninen ei kerro suuria menneisyyden uutisia. Hänet tiedetään sotahistoriaan liittyvien arkistojen penkojana ja suorasanaisena keskustelijana.
Tuntuu kuin hänen tuorein teoksensa olisi pienimuotoinen testamentti – joukko koottuja episodeja Suomen selviytymisestä syyllistettynä käymästään ”erillissodasta” Saksan rinnalla.
Sodan päätyttyä Josif Stalin ei kiirehtinyt rauhansopimukseen liittyvien velvoitteiden muotoilussa. Vastaavia sopimuksia Neuvostoliitto oli jo voitettujen suhteen tehnyt. Tämä harmitti suuresti niin valvontakomission johtoa Helsingissä ja eritoten ulkoministeri Vjatšeslav Molotovia Kremlissä.
Vaikka sotien jälkeinen voittajien aluksi yhteishengessä luoma sanelupolitiikka tapahtui liittoutuneiden nimissä, Manninen ei perustellusti juuri viittaa läntiseen intressiin Suomessa. Hän osoittaa USA:n ja Englannin roolin huomaamattomaksi. Surullista on kirjan ulkopuolella manailla, miten hävettävän alakynnessä brittien edustajat olivat, kun hotelli Tornin neuvostoliittolaiset edunvalvojat avainhenkilöitämme simputtivat.
Selviytyjät: Mannerheim ja Paasikivi
Kronologisessa kokoelmassaan Manninen ei kyynelehdi sota- tai asekätkentäsyyllisten asemaa ja kohtaloa. Nyt tehdään asteittaista kulkureittiä kohti mahdollisimman itsenäistä Suomea Neuvostoliiton ehdoin. Sodan jälkeen Suomi on sijoitettu Kremlin vaikutuspiiriin, minkä voi luokitella läntisten voittajavaltioiden hyväuskoisuuden ja henkisen velttoilun lukuun.
Risto Ryti luopui uhrautuvaisesti presidenttiydestä, ja tilanne astui C.G.E. Mannerheim ja hänen jälkeensä J.K. Paasikivi. Kärsivällisyyttä koetellut vuosien neuvottelu jatkui ja jatkui. Manninen kuvaa Stalinin pitkämielisyyttä ja kunnioitusta Mannerheimia kohtaan. Ja silti samalla niin kotikommunistit Suomessa kuin Kremlin kellokkaatkin vaativat jopa teloituksia.
Paasikivi ja Mannerheim löysivät toisensa ja osoittivat haluavansa aidosti mutta vitkutellen löytää sovun. Jopa Molotovkin lopulta myönsi, että lempeys Suomea kohtaan oli sittenkin hyvästä, koska ”Suomesta Neuvostoliiton osana olisi ollut ainakin aluksi liikaa harmia”.
Mielenkiintoisia ovat Mannisen kirjaansa livauttamat huomautukset. Yksi kammottavimmista massamurhaajista oli sisäasiainkansankomissaari Lavrenti Berijan, joka epäaidoiksi syytetyissä muistelmissaan toteaa: ”Suomen takaisin antaminen ei käy päinsä. On sodittu riittävästi.”
Viimeksi mainittuun sitaattiin Manninen lisää: ”Lienee mainittava, että kaikki eivät pidä Berijan päiväkirjaa aitona. Minusta se on erittäin aidon tuntuinen, kirosanoja myöten.”
Kertaus, opintojen äiti – historiassakin
Kirja ei keskity vain Suomen tarinaan. Se kuvailee maailmanmenoa globaalilla tasolla ja laajentaa näköalaa. Suomi sodan pimeyden jälkeisessä rauhanrakentelussa on kuin hyttynen lepakkojen seassa. Selvisimmekö sittenkin ja siksi, että maamme on tarpeeksi hankala ja samalla vaaraton?
Manninen kertaa myös rauhankumppanimme Neuvostoliiton hirveät piirteet, esimerkiksi yli kahdenkymmenenneljän tuhannen puolalaisten upseerin ja siviilin joukkomurhan Katynin metsissä. Sama olisi koitunut myös suomalaisten kohtaloksi, jos maamme olisi päätynyt talvisodan seurauksena karhun kitaan. Samaa Vladimir Putin yritti myös Ukrainassa, osaamattomuuttaan.
Kirja perehdyttää myös naapurimme korkeimman johdon epätietoisuuteen, mihin ja miten edetä. Maailman laajimman valtion satraapit Kremlissä saivartelevat, miten menetellä hankalien kirjailijoiden, Kuuban, Porkkalan takaisinluovuttamisen, Unkarin ja Tshekkoslovakian miehitysten kanssa.
Viimeksi mainitusta Otto W. Kuusisen tytär Hertta julisti sen ”olevan myös meidän tiemme”. Stalin turhautti Mannerheimia ja Paasikiveä kunnioittaessaan parastaan yrittävät kommunistimme.
Kirjan loppu on kuvausta dementoituneen Neuvostoliiton lahoamisesta. Noloa että saksalaisen Matias Rustin onnistui vuonna 1987 lentää Malmin lentokentältä ohi ja ali ilmavalvontajärjestelmien ja laskeutua Moskovan Punaisen torin kivetykselle. Muu maailma nauroi, ja neuvostosysteemi osoitti leväperäisyytensä. Vaikka syntyi Venäjä, se on yhtä surullinen diktatuuri.
Ohto Manninen: Suomi, Neuvostoliitto ja kylmä sota. Docendo 2026.