Kulttuurielämässä piehtaroineelle Pekka Virkin kommunismin muistokirjoitus on viileydessään pettymys. On kyse suomalaisen organisoituneen kommunismiliikkeen nekrologista, jollaisia ovat jo monet kirjoittaneet. Silti se nostaa esille merkillisiä historian hikihelmiä, joista yksi on yli sadan vuoden takainen lähtökohta ja perustrauma: punaisten alulle panema järjetön ja julma punakapina.
Valkoisen Suomen toipuminen verisestä menneisyydestä oli punaisille pettymys, jonka sosialidemokraatit ohittivat nopeasti ja nousivat valtaan. Maastamme tuli ällistyttävä selviytyjä, joka myöhemmin välttyi miehitykseltä vaan ei henkiseltä litistymiseltä. Virkki kuvailee kommunistiemme haluja lisätä Neuvostoliiton vaikutusvaltaa maassamme, keskittyen puolueorganisaatioiden ja hämärämiesten usein epäonnistuneisiin vaikuttamisyrityksiin.
Tuossa suhteessa kirja ei saa suomettumiskirjallisuuden sarkastisia anekdoottikokoelman piirteitä. Se ei luettele vaikkapa Tarja Halosen aikaisen puolustusministeri Seppo Kääriäisen pyhiinvaellusmatkaa Neuvostoliittoon, jonne tämä varustautui pistämällä tuohiropposeen Urho Kekkosen syntymätorpan pihamultaa tuliaiseksi.
Nyt kyse on vakavista puolueiden toiminnoista ja niiden sisällä käytävistä valtataisteluista. Neuvostoliiton Prahan kevään panssaridiplomatia 1968 halkaisi kommunistit. Tuleva presidenttimme Mauno Koivisto kertoo itkeneensä pettymyksestä, mutta ällistyttävän nopeasti hän pakkasi laukkunsa ja lähti ystävyysmatkalle Kremliin.
Hyödylliseksi idiootiksi kohoavat Taisto Sinisalo ja hänen perintöpoikansa Jaakko Laakso. Rohkeiksi oman tunnon omaaviksi sankareiksi mainitaan Aarne Saarinen ja Ele Alenius. Viimeksi mainittu tuli jälkiviisaasti todenneeksi (HS 2.8.2020):
”Olisi ollut parempi, jos Neuvostoliitto ei olisi koskaan syntynyt ja ollutkaan.”
Voiko vieläkään tämän päivän Suomessa olla lupa näin kirjoittaa?
Pekka Virkki ei ole ollut tähän mennessä suurten mediaklusterien suosiossa. Hänet on koettu eräänlaiseksi häiriköksi, jonka yläpuolelle on aseteltu tutkijoita, joiden taustalla kummittelee äärivasemmistolainen menneisyys. Virkki mainitsee professori Kimmo Rentolan menneisyyden. Hän päivittelee suomettuneisuuden yhtä pitkäaikaista tislettä, Suojelupoliisin muinaista Seppo Tiitistä ja tämän merkittömyydessään merkillistä, kuuluisaa Tiitisen listaa. Yhä salainen.
Suomen historia on ollut vuosikymmenet, kenties yli vuosisadan tungokseen saakka täynnä urkkijoita, koriryssiä ja pelottelijoita, joita kaikki menestykseen tähtäävät puolueet ovat liehitelleet. Kansakunnan eliitin selkärankaa on syöty setelein ja kumarruksin. Oikeastaan kansa itse oli kaikkein kestävin: se kuunteli pyhäpuheet vaan ei niihin uskonut.
Suomalaisen kommunismin ruumiinavaus -kirjan julkistaminen Bottan juhlasalissa koki liki hurmoshenkisyyden hetkiä. Jääkärikuvien katveeseen oli valikoitunut selvää antikommunistista ainesta. Se lienee tänään ymmärrettävää ja sallittuakin. Kun Ben Zyskowicz päätti puheenvuoronsa, väki räjähti suosionosoituksiin. Taistolaisuudestaan jo vuosikymmenet sitten luopunut Lauri Hokkanen koki saman joukkokohteliaisuuden. Punalaidalle ei liikene ymmärrystä.
Romantiikan irvikuva: ”nuoruuden ihanteet”
Kulttuuritaistoja seurannut olisi toivonut Virkiltä kuvauksia kommunismin kyljessä eläneestä taiteilijaliikkeestä, Neuvostoliiton täkäläisestä metastaasistamme. Sen lauluja porvarillinen Suomi yhä kustantaa. Vaikka parasta ennen -päivämäärä meni jo viime vuosituhannen puolella, joitakin heijastuksia ”älymystömme” hengenelämästä olisi ollut syytä tuoda esiin.
Helsingin Sanomat hehkuttaa vähän väliä kommunistimuistojen ihanuutta. Helena Ruuskan kirjoittama kritiikitön Aulikki Oksanen -hartauskirja sai lehdessä turkulaisen tohtorin puhkeamaan ylistyksiin. Ne repi Anssi Sinnemäki Kanavassa – ennen hänkin äärilaitaan uskonut. Ben Z. puuttui ilmiöön Bottan repliikissään: että Aulikki Oksanen kehtaa paasata ”nuoruutensa unelmista”, joihin on juuttunut. Moiseen ei yksikään sen toisen fasismin – mustan – ihailija kehtaisi.
Virkin kirja ei ole hauska. Se on varustettu perusteellisilla lähdetiedoilla, se kertoo suomalaisen kommunismin turhauttavasta tarinasta. Siinä puolue liitännäisineen nojaa kaikessa Kremliin, eikä silti saa lupaa eikä kykene liittämään Suomea rauhaa rakastavaan kommunististen valtioiden perheeseen. Vaikka liike ei kannatusluvuissa päässyt niskan päälle, maamme suosituimmat puolueet olivat nöyriä kilpaillessaan Neuvostoystävyydestä. Alpo Rusin kirja Vasemmalta ohi käsitteli ilmiötä, joka monia hävettää.
Vaikka Suomi on saanut opetuksen kommunismista, silti ennustan seuraavaa. Kun HS:n Aulikki Oksasen nuoruuden romantiikan ihannointi on kuin haaveilua keväisessä puutarhakeinussa, se muuntuu Pekka Virkin kirjaa käsiteltäessä kolisevaksi kivimurskaamoksi.
Pekka Virkki: Suomalaisen kommunismin ruumiinavaus. Docendo 2026.