Euroviisujen yhteydessä Israelia kohtaan esitetty retoriikka valtamediassa nousi jälleen uusiin sfääreihin. Useiden toimittajien mielestä Israel olisi pitänyt sulkea kokonaan kilpailun ulkopuolelle. Kun maa kuitenkin nousi yleisöäänestyksessä kärkeen selvänä Euroopan tuen merkkinä, median reaktio oli odotetun kaltainen: Israelin väitettiin huijanneen tiensä huipulle, harjoittaneen epärehellistä markkinointia ja esittäneen propagandaa kappaleellaan. Kappaleen esittäjä Yuval Raphael on 7. lokakuuta tapahtuneen joukkosurman selviytyjä, joten kyseessä lienee harvinaisen selvä tapaus median muissa olosuhteissa tuomitsemasta ilmiöstä, eli uhrin syyllistämisestä.
Monet toimittajat, aktivistit ja asiantuntijat kuitenkin katsoivat, että Israelin voitto olisi tuhonnut koko kilpailun, mutta onneksi pieni, ”valistunut” joukko tuomareita onnistui torpedoimaan yleisön päätöksen. Tällainen asenne ei sinällään ole uusi, vaan kuvastaa median ja monien muiden instituutioiden näkemystä eurooppalaisesta demokratiasta: vapaa kilpailu on kyllä sallittua, kunhan pieni etujoukko päättää osallistujista ja voittajista. Parhaassa tapauksessa ei-toivotut suljetaan kilpailusta jo etukäteen. Jos tämä ei onnistu ja väärä taho menestyy, aletaan puhua valehtelusta, manipuloinnista ja epärehellisyydestä.
Samaa kaavaa noudatetaan politiikassa. Siinä missä Israelia väitetään uhaksi koko Euroviisuille, monet eurooppalaiset poliittiset puolueet leimataan uhkaksi demokratialle. Median suosikkien onnistumiset taas esitetään demokratian voittokulkuna. Näin Donald Trump on aina diktaattori, samalla kun Saksassa puhutaan maan suurimman oppositiopuolueen kieltämisestä ilman median paheksuntaa. Toimittajat huokaisevat helpotuksesta aina, kun poliittinen vastustaja kärsii tappion – tapahtuipa se Euroviisuissa tai eurooppalaisissa vaaleissa.
Kuka kelpaa uhriksi?
Sama logiikka pätee myös kulttuuriin ja etnisyyteen liittyvissä kysymyksissä. Kun Etelä-Afrikan presidentti Cyril Ramaphosa vieraili Valkoisessa talossa, Trump vaati selitystä valkoisiin maanviljelijöihin kohdistuvista murhista – niin sanotuista buurisurmista – ja siitä, miksi kommunistipuolueen joukkokokouksissa lauletaan ”tappakaa buurit, tappakaa maanviljelijät”. Koska Trump käytti perusteluissaan myös virheellisiä kuvia Kongosta, suomalainen media keskittyi kritisoimaan Trumpia väärän tiedon levittämisestä, ei käsittelemään Etelä-Afrikan tilannetta tai Ramaphosan epätotuudenmukaisia lausuntoja siitä, ettei tunne tai hyväksy Trumpin mainitsemaa ilmiötä.
Kuten Israelin kohdalla, myös Etelä-Afrikan tilanteessa poliittiset ja etniset jännitteet synnyttävät vinoutuneita tulkintoja, joita usein ruokkii toimittajien haluttomuus perehtyä aiheisiin. Esimerkiksi Hufvudstadsbladetissa eräs toimittaja kuvasi Trumpin ja Ramaphosan välikohtausta todisteena siitä, että Yhdysvallat ”mätänee sisältäpäin”. Samalla hän vähätteli kuolemanlaulujen vakavuutta ja puhui kommunistipuolueen tapaan maan ”etuoikeutetusta maanomistajaluokasta”. Kirjoittajan mukaan valkoisten tappaminen ei ole rasismia, mutta Trumpin puheet kyllä.
Etelä-Afrikan tapaus osoittaa, miten rasistiset murhat ja etniseen puhdistukseen viittaava retoriikka voidaan median toimesta käytännössä kiistää, jos kulttuurisota niin vaatii. Tästä syystä myös Israelin tuhoa enteilevät ”From the river to the sea” -huudot kaikuvat Suomessa – kaduilla, yliopistoissa ja jopa eduskuntatalon portailla – ilman vastarintaa.
Israeliin kohdistetaan päivittäin hyökkäyksiä kuudesta eri suunnasta, vaikka tämä ei suomalaisessa mediassa juuri näy. Juutalaisia suojaa vain maan ylivoimainen sotilaallinen kyvykkyys, samalla kun Gazassa Hamasin epäsymmetrinen ja siviiliuhreja kylvävä ”sodankäynti” pyritään vasemmiston painostuksesta luokittelemaan Israelin käynnistämäksi palestiinalaisten ”kansanmurhaksi”. Myös osa oikeistosta taipuu tämän paineen alla toistamaan vasemmiston retoriikkaa.
Mediaa voikin perustellusti pitää Hamas-mielisenä, sillä toimittajat tarjoavat tietoisesti tai tietämättään Hamasin strategialle tärkeän viestintäkanavan. Myös Hamas ymmärtää länsimaisen yleisön tunteita: järjestön johtaja Yahya Sinwar, joka kuoli sodassa viime syksynä, totesi jo vuonna 2021, että Israelin toimet palestiinalaisia kohtaan edustavat ”samaa rasismia, joka tappoi George Floydin”.
Israel pahan lännen symbolina
Israel-vastaisuus ei kuitenkaan liity ensisijaisesti antisemitismiin. Tässä viitekehyksessä juutalainen ei edusta juutalaisuutta, vaan valkoista, imperialistista ja kapitalistista länttä, jota tulee tämän näkemyksen mukaan aina vastustaa. Aktivistit näkevät Israelissa saman ”äärioikeiston” ja ”rasismin”, jota he omissa maissaan käyttävät iskulauseina taistelussaan Euroopan kansallisvaltioita ja niiden perinteitä vastaan.
Tosiasiassa keskustelun äänekkäimmät osapuolet eivät ole kiinnostuneita gazalaisten kärsimyksistä, vaan poliittisesta hyödystä. Esimerkiksi Nigeriassa on tapettu yli 60 000 kristittyä islamistien toimesta – ei osana sotaa, vaan kohdistetusti tiettyä väestöryhmää vastaan. Jemenin sodassa on kuollut yli 300 000 ihmistä, ja alueelta on raportoitu sotarikoksia samalla kun 85 000 lasta on nääntynyt nälkään. Näillä tragedioilla ei ole media-arvoa, koska uhrit – kristityt, juutalaiset, buurit – sijoittuvat epäedullisesti intersektionaalisen sorron hierarkiaan. Muslimien välisistä sodista ei taas pystytä rakentamaan tarinaa pahasta, kolonialistisesta lännestä.
Oli kyse sitten Gazasta, Etelä-Afrikasta tai muusta konfliktista, on käynyt selväksi, että poliittiset ystävät palkitaan ja vastustajat rangaistaan. Tapahtumia kiistetään, vääristellään tai ohitetaan median toimesta yhä useammin kulttuurisodan logiikan mukaisesti. Ja tämä sota on kaikkialla – laulukilpailuista kansainvälisiin konflikteihin.
