Pienenä reunavaltiona Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ollut hyvin käytännönläheistä. Valtiollisen olemassaolomme takaamiseksi olemme kanssasotineet Natsi-Saksan rinnalla ja solmineet Neuvostoliiton kanssa sopimuksen ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Kylmän sodan aikana moitimme kyllä kaukana tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia – erityisesti, jos Yhdysvallat oli niissä osallisena – mutta Euroopassa tapahtuvien valtiollisten rikoksien tuomitseminen oli meille usein vaikeampaa. Presidentti Urho Kekkosen mukaan Suomen tulikin olla “lääkäri, ei tuomari.” Clearing-kaupassa kouliintunut suomalainen teollisuus tottui talouden ja politiikan nivoutumiseen tavalla, jossa demokratiasta tai ihmisoikeuksista ei juuri tavattu illallisilla pääasiana puhua.
Ihmisoikeusperusteisuus on kuitenkin noussut yhä vahvemmaksi lähtökohdaksi Suomen ulkopolitiikassa 2000-luvun aikana. Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa, kunnes Venäjän laiton hyökkäys Ukrainaan ja sen tekemät raakuudet mursivat padot kansalaiskeskustelulta.
Suomalaiset heilahtivat ääripäästä toiseen, ainakin puheen tasolla. Qatarin järjestämät jalkapallon MM-kisat tuomitaan somessa, vaikka katsojaluvut ovat huimia. Saudi-Arabian kanssa tiivistetään taloussuhteita, mutta ministerit piilottelevat julkisuudelta sikäläisiä vieraitaan. Kiinassa toimivat suuryritykset palkkaavat Esko Ahon median Kiina-kritiikin ukkosenjohdattimeksi välttyäkseen itse huomiolta. Saksassakin osataan: jalkapallomaajoukkueen protestoidessa näyttävästi Qatarissa hallitus neuvotteli kaikessa hiljaisuudessa massiivisen kaasusopimuksen tuleviksi vuosikymmeniksi.
Kaksinaismoraali tuoksahtaa kauas.
**
Freedom House arvioi vapauden toteutumista maailman valtioissa. Sen mukaan vuosi 2021 oli 16. perättäinen vuosi, kun vapauden tila maailmassa heikkeni.
Aasian ja Afrikan valtiot sijoittuvat enimmäkseen “ei vapaa” -kategoriaan, ja vapaiksi Freedom House luokittelee näistä kahdesta maanosasta vain Etelä-Afrikan, Ghanan, Etelä-Korean ja Japanin kaltaiset poikkeustapaukset. Yksinkertaistaen: ne maat, joiden taloudellinen, sotilaallinen ja poliittinen vaikutusvalta kasvavat 2000-luvulla, ovat parhaimmassakin tapauksessa vain osittain vapaita, kuten Intia.
Maailman toinen supervalta Yhdysvaltain rinnalla on yhden puolueen diktatuuri Kiina, jonka vapausindeksi on 9/100. Kiina-suhde onkin todellinen Litmus-testi Euroopan unionin ja Suomen ihmisoikeusperusteiselle ulkopolitiikalle.
**
Saksan ulkopolitiikan moittiminen on muodostunut syystäkin yleiseksi tavaksi monissa EU:n jäsenmaissa johtuen maan varovaisuudesta Ukrainan varustamisessa. Liittokansleri Olaf Scholz hahmotti kuitenkin mielestäni tasapainoisimman länsimaan valtiojohtajan näkemyksen 2020-luvun ulkopolitiikasta tuoreessa The Global Zeitenwende -artikkelissaan.
Scholz yhdisti linjauksessaan eurooppalaisten vahvemman vastuunoton sotilaallisesta turvallisuudesta, ihmisoikeuksien edistämisen, kumppanuuksien kehittämisen muiden maanosien demokraattisten maiden kanssa ja epämukavuusalueelle menemisen globaalien ongelmien ratkaisemiseksi.
Saksa ja Eurooppa hakevat tapaa hallita Kiina-suhdetta niin, ettemme luisu uuteen globaaliin kylmään sotaan. Maan yksinvaltaisten piirteiden vahvistuessa haaste on ilmeinen. Edessä on tasapainoiluharjoitus.
Tasapainoiluun liittyy aina riski kaatumisesta. Keskuskauppakamarin kysely osoittaa, että suomalaiset vientiyritykset ovat heränneet Kiina-riskiin: kyselyyn vastanneista vientiyrityksistä 27 prosenttia on joko vähentänyt tai aikeissa vähentää Kiina-riippuvuuttaan. Yrityksistä, joilla on liiketoiminnan kannalta kriittisiä Kiina-riippuvuuksia, osuus oli 45 prosenttia. Kyse on myös kotimaisen riskin hallinnasta: kuluttajien ja kansalaisten näkemykset painavat.
**
Suomi ja Euroopan unioni ovat asettaneet Venäjälle pakotteita sen takia, että se on hyökännyt toisen valtion kimppuun laittomasti. Rikkonut sääntöperusteisen kansainvälisen järjestelmän ja Euroopan turvallisuusjärjestyksen kaikkia periaatteita.
Sääntöperusteinen järjestelmä on ainoa toivomme ratkaista yhteiset ongelmamme. Sen puitteissa edistetään vapaata kauppaa, torjutaan ilmastonmuutosta, puututaan luontokatoon ja ratkaistaan suurin osa valtioiden välisistä ristiriidoista ilman väkivaltaa. Ilman sitä Suomen on turha haaveilla vauraudesta tai turvallisuudesta.
Yhdysvaltain tuore turvallisuusstrategia toteaa, että heidän on työskenneltävä myös sellaisten epädemokraattisten maiden kanssa, jotka tukevat yhteistä sääntöperäistä maailmanjärjestystä.
Se ei ole aina helppoa, mutta välttämätöntä se on. Samalla meidän oltava yhä ylpeämpiä arvoistamme ja tuettava demokratian ja ihmisoikeuksien puolustajia kaikkialla maailmassa. Siinä työssä johdonmukaisuus, rehellisyys ja suoraselkäisyys ovat hyödyllisempiä kuin piilottelu ja symboliset eleet. Kaksinaismoraalia emme koskaan pääse kokonaan pakoon ihmisinä tai valtiotasolla, mutta ulkopolitiikan perustaksi siitä ei ole.
