Suomalaisten nuorten koulutustaso on vain OECD-maiden keskitasoa, kertoi OECD:n Education at a Glance -julkaisu viime syksynä. Koulutustasossa 1900-luvun lopulla nähty vahva nousu on pysähtynyt ja Suomi on jumittunut 2000-luvun alun lukemiin.
Olemme olleet liian tyytyväisiä ja uskoneet, että hyvä maine ja olemassa olevat rakenteet kantavat. Leikattukin on, uskoen samalla siihen, että vähemmällä rahalla saadaan aikaan sama hyvä tai jopa enemmän. Niin ei valitettavasti ole käynyt.
Lähivuosien koulutuspolitiikan tärkeimmät tehtävät liittyvät työelämän osaamistarpeisiin ja koulutustason nostoon sekä siihen, että perusta saadaan taas kuntoon. Oppivelvollisuuden pitää antaa niin vahvat tiedot ja taidot, että eteneminen elämässä onnistuu jokaisella. Oppimisen tukea pitää vahvistaa ja opetushenkilöstölle turvata aika ja resurssit päätyöhönsä: opettamiseen.
Korkeakouluissa koulutusmääriä pitää edelleen lisätä ja muodostunutta hakijasumaa on purettava päättäväisesti. Valtioneuvoston koulutuspoliittinen selonteko tuo esiin tärkeän ohjenuoran: vuonna 2030 vähintään puolen nuorista aikuisista suorittaa korkeakoulututkinnon. Kannatamme Akavassa tätä tavoitetta.
Koulutusmäärien lisäykset on kyettävä myös rahoittamaan täysimääräisesti, joten tarvitaan poliittista priorisointia. Rajallisten resurssien maailmassa on kuitenkin syytä pohtia myös, miten aloituspaikkalisäykset kohdennetaan. Huomioon on otettava sekä työmarkkinoiden kysyntä ja tulevaisuuden tarpeet että nuorten ikäluokkien koko ja alueellinen liikkuvuus.
Koulutuksen rahoituksessa Suomi on OECD-vertailussa keskikastia. Erityispiirteemme on siinä, että koulutusjärjestelmämme on korkeakoulutuksessa poikkeuksellisen julkisrahoitteinen. Vastuullinen talouspolitiikka pitää huolen koulutuksen rahoituksesta ja rakenteiden pitkäjänteisestä kehittämisestä. Nyt olisi tärkeää muodostaa puoluerajat ylittävä ja vaalikausien yli ulottuva näkemys siitä, miten koulutuksen rahoitusta vahvistetaan. Siis lisää yhteisiä visioita ja yhteistä sitoutumista hallituskausittain vaihtelevan tempoilun sijaan.
Väestön ikääntyminen ja ikäluokkien pieneneminen ovat olleet näköpiirissä jo hyvän aikaa. Meidän on siksi kyettävä pohtimaan, onko koulutusjärjestelmämme mitoitettu oikein nykyisen ja tulevan väestön ja työelämän tarpeisiin vai voisimmeko saavuttaa parempaa laatua ja vaikuttavuutta koulutuksen järjestäjien tiiviimmällä yhteistyöllä.
Suuria uudistuksia koulutusjärjestelmämme ei tarvitse. Nyt on kyse siitä, miten luomme koulutuksen keinoin uskoa, luottamusta ja parempia tulevaisuudennäkymiä ja miten kutsuva maamme on uusille oppijoille ja osaajille.
