Helsingin Sanomien pääkirjoitus torstaina 16.11 Koulu uudistui, mutta työrauha meni, oli joko tahallinen provokaatio tai käsittämättömän kapea-alainen kannanotto koulujen uudistustyöhön. Kirjoitus löi lyttyyn koko uudistuksen ja kertoi vallankumouksen kuivuneen kokoon.
Juttu painottuu avoimien tilojen kritisointiin. Olen kuullut opettajien joko kiroavan niitä tai ylistävän. On hienoja ratkaisuja, jotka toimivat ja sitten täysin epäonnistuneita.
Avoimilla oppimisympäristöillä ei kuitenkaan alun perin tarkoitettu avokonttoreita, vaan ideaa siitä, että opetusta olisi muuallakin kuin luokassa. Mentäisiin enemmän ulos luokasta oppimaan muualle. (Josta tulikin mieleen keskustelu lomamatkojen kieltämisestä. Tosiasia on, että lapsi oppii viikon ulkomaanmatkalla enemmän kuin samassa ajassa koulussa.)
On käsittämätöntä, että valtakunnan päälehti ottaa kantaa näin negatiivisesti koulujen uudistustyöhön. En ymmärrä, mitä sillä ajetaan takaa. Kaikki uudistukset, varsinkin näin suuret ja tärkeät, saavat aikaan kaaosta ja virheitä ennen kuin uusi järjestys muodostuu. Halutaanko siis takaisin luokat, pulpetit, liitutaulu, karttakeppi, täyshiljaisuus, paperikokeet, jälki-istunnot, alistaminen ja tyhmäksi haukkuminen?
Vielä muutama vuosi sitten kollegani totesi oppilaasta, että tyhmä mikä tyhmä. Onneksi hän siirtyi OAJ:n palvelukseen toimistotöihin. Kun lapsi ei oppinut, hän oli tyhmä. Vuosikymmeniä, ellei peräti satoja. Nyt on alettu pikkuhiljaa ymmärtää, että kappas vain, oppiihan tuo, kun käytetään vähän eri keinoja. Saa liikkua, saa keinua, saa keskustella, saa rakentaa, saa kokeilla ja keskustella siitä, mikä olisi paras tapa oppia. Saa näyttää osaamisensa eri tavoin.
Olen kysynyt monilta ikäpolvilta, että kehuttiinko sinua koulussa. Kaikki sanovat, että ei. Ei kehuta kotona, ei koulussa. Se on meidän maamme tapa. Kunnes tuli positiivinen pedagogiikka ja muutti asian. Kysyin omilta nelosluokkalaisilta, montako kertaa sinua on koulussa kehuttu.
– Varmaan kymmenen tai enemmän.
Kukaan ei vastannut, ettei kertaakaan.
Olemme oppineet antamaan positiivista palautetta ja oppilaiden itsetunto kasvaa. Toisin kuin me koulun lyömät aikuiset, jotka emme koskaan kuulleet olevamme hyviä missään.
Ennen tiedonlähde oli kirja ja minä. Nyt se on netti ja siten koko maailma. Halutaanko siis, että maisteri Korhonen kertoilee omiaan vai avataanko netti ja tutkitaan asiaa vähän laajemmin? Halutaanko pistarit ja paperikokeet vai muitakin tapoja näyttää osaaminen?
Voi, jos te näkisitte, millaisia kuvaamataidontöitä alakouluissa tehdään, kun jokaisella on oma iPad, mistä katsoo, miten perspektiivi piirretään. Tai jos kuulisitte, miten Ed Sheeranin Perfect soitetaan kitaroilla, ukuleleilla ja metallofoneilla netistä seuraten.
Miten englantia oppii väkisinkin, kun tekee harjoituksia tietokoneella ja oikeiden vastauksien pisteillä voi koristella omaa avatartaan. Oppilas harjoittelee kotonakin, koska haluaa lisää pisteitä. Tai kirjan kirjoittaminen koneella ja kuvien liittäminen tarinaan, jolloin lopputulos on hieno.
Digi ei ole kirosana.
Minä näen koulun vallankumouksen siinä, että luokassani on neljä keinutuolia, pulpetit niitä haluaville, sohvia, nojatuoleja.
Näen vallankumouksen siinä, että kirja on toisessa kädessä, netti toisessa.
Vallankumousta on opettajan tiedon lisääntyminen erilaisen oppilaan ymmärtämisessä. Voimakkaasti liikkuva voi vaihtaa paikkaa tunnin aikana keinutuolista sohvalle ja takaisin, jumppapallo on elintärkeä yhdelle, jatkuva piirtäminen toiselle. Jokainen oppii eri tavalla. Tyhmiä ei ole.
Vallankumousta on oppilaan osuuden lisääminen opetuksessa ja oppimisessa. Minä opettajana en ole enää keskiössä. Kunnioitus aikuisia kohtaan ja työrauha eivät ole poistuneet missään vaiheessa. Tai jos on, on vallankumous ymmärretty väärin.
Nyt on todella tärkeää ymmärtää ennen mielipiteen muodostamista vallankumouksesta, että haluammeko tässä ajassa eläviä, hyvän itsetunnon omaavia oppilaita vai tyhmäksi itsensä tuntevia, tylsistyneitä nuoria.
Jälkimmäisen vaihtoehdon olemme jo nähneet.
