Koronan aiheuttama henkinen kuorma, Venäjän mielipuolinen toiminta, some ja soteuudistus voivat osoittautua tappavaksi yhdistelmäksi.
Yritämme toimia kuin koronaa ei koskaan olisi ollutkaan. Ainakin omalla kohdallani strategia on ollut väärä ja vaarallinen. Maton alle lakaistua kätkettyä ahdistusta on niin paljon, että kompastelen mattooni päivin ja öin.
Korona-viruksen myötä työelämään on iskenyt kotona-virus. Kodin ja työn välinen siirtymäriitti, työmatka, on monilta kadonnut. Yhä useampi meistä raportoi kummallisuuksia toisten ihmisten käytöksessä, mutta vaikenee omista tunnelmistaan. Samanaikaisesti monilla kotikonttoreilla seinät alkavat lähestyä toisiaan uhkaavalla tavalla.
Me emme voi hyvin, eikä se olisi kaikkien viime vuosina tapahtuneen jälkeen millään lailla normaalia. Yrityksemme käsitellä tätä tilaa urheasti hammasta purren ja sosiaalisessa mediassa säteillen – se on kaikkea muuta kuin normaalia. Se on tyhmää, typerää ja vaarallista.
Korona vei ihmisiltä henkisen hyvinvoinnin ja mielenterveyden lähipalvelut, ennen kaikkea hiljaisen ja päällepäin merkityksettömän ystävien ja sukulaisten kanssa vietetyn ajan. Samaan aikaan meneillään on yhteiskunnallinen muutos, jossa Vladimir Putinin sotatoimet vaikutuksineen ovat muuttaneet jokaiseen suomalaiseen kotiin, jos ei muualle niin lompakkoihin ja säästöpossuihin. Kansantalouden ahdingoille on toki monia muitakin syitä, mutta tiedämme kaikki millaisia hahmoja painajaiset ottavat – konkreettisia ja pelottavia.
Aika ei ole kovinkaan otollinen sille, että mielenterveyden ja muun hyvinvoinnin tukipalvelut vetäytyvät kauemmaksi ja yhä uusien ja vaikeammin hahmotettavien kirjainyhdistelmien taakse.
Ongelmista ei selvitä vaikenemalla.
Monelta ihmiseltä ja perheeltä tuntuu olevan henkinen köli kateissa. Vastoinkäyminen, joka aikanaan oli käsiteltävissä, on nykyään yhä useammalle lamauttava. Ahdistuksen ja apatian kaninkolojen määrä on yhä suurempi, kolot syvempiä ja auttavia käsiä näkyy yhä harvemmin.
Ihminen on sosiaalinen olento, jota ei ole tarkoitettu elämään erityksessä. Mikäli niin olisi, kaupunkeja ei olisi koskaan syntynyt. Jopa me suomalaiset tarvitsemme sosiaalista hioketta ympärillemme.
Keskustelu henkisestä hyvinvoinnista on typistynyt poliittiseksi väännöksi rahasta ja rakenteista. Ymmärrän hyvin, että kolmas sektori kokee tällä hetkellä käyvänsä rahoitusmallien varaan rakentuvaa henkiinjäämistaistelua, silti odotan siltäkin puolelta keskustelunavauksia siitä, miten me ihmiset voisimme paremmin.
Nuoret ovat viime vuosina aikuistuneet maailmaan, joka muistuttaa peilitaloa. Ja kyllä, he eivät tiedä millainen paikka peilitalo oli – joskin sen idea oli yhtäläinen erilaisia kuvia vääristävien sosiaalisen median applikaatioiden kanssa. Siinä missä peilitalon väärän vänkkyrät peilit saivat meidät hetkellisesti esittämään irvikuvia elävästä elämästä. Nyt tuollaisesta esittämisestä ja alituisesta esilläolosta ilman todellista ja turvallista ihmistenvälistä yhteyttä on tullut lapsillemme ja nuorille ensisijainen maailma.
Emme osaa viheltää peliä poikki, sillä emme tiedä mitä tehdä.
Itse olen kiitollinen jokaiselle erilaisia tapahtumia järjestävälle taholle. Omassa kylässämme on tätä tekstiä kirjoitettaessa alkamassa eri aikakausien puunkaato- ja korjuumenetelmiä esittelevä tapahtuma, joka kerää ihmisiä yhteen. Olen suunnattoman kiitollinen kaikille tapahtuman järjestelyihin osallistuneille ihmisille. He paikkaavat työllään reikiä jokaisen paikalle saapuvien sieluissa.
En osaa kiittää ihmisiä, jotka soittavat minulle ilman sen kummempaa asiaa. Uimahallin miesten saunassa käydyt keskustelut ovat minulle aivan yhtä tärkeitä, kuin altaassa urakoidut kilometrit. Itse kuulun niihin ihmisiin, joille elävä musiikki pitää kuoleman loitolla.
Minulla ei ole tarjolla yhteiskunnallisille päättäjille hopealuotia, joka poistaisi kumuloituneen ahdistuksen elämästä. Toivon kuitenkin ymmärrystä ja viisautta päätöksentekoon sekä julkiseen keskusteluun. Yhteiskunnallisen keskustelun sävy Suomessa on sairas ja vaarallinen. Hyvä alku voisi olla tunnistaa ja tunnustaa että vika ei ole keskustelun muissa osapuolissa vaan kaikessa siinä, mitä olemme yhdessä kokeneet ja jättäneet käsittelemättä.
Toivon meille kaikille voimia tavata toisiamme ja keskustella keskenämme ilman sen suurempaa syytä. Sen suurempaa hyvää kun maailmassa ei ole. Sanotaan samalla se ääneen, me kaikki kärsimme tapahtuneesta, maailma ei palaa ennalleen, mutta yhdessä voimme tehdä siitä jotain uutta ihmisille tarkoitettua.
