Jalan taistelevia joukkoja on ollut niin kauan kuin maailmassa on käyty sotia. Jalkaväki on yleensä joutunut kärsimään taistelujen suurimmat tappiot.
Itä-Suomen yliopiston professori Pasi Tuunainen käsittelee uusimmassa kirjassaan, miten jalkaväki on taistellut eri aikojen sodissa. Aikaraja on 1600–luvulta nykypäivään.
Keskiajalla armeijat luottivat ratsuväkeen, mutta 1700-luvulla jalkaväestä tuli jälleen armeijoiden selkäranka. Jalkaväki ryhmitettiin taistelussa pitkään linjaan, joka pyrki ampumaan vastustajan rivistöihin tehokkaita yhteislaukauksia lähietäisyydeltä. Menetelmää kutsuttiin linja- tai lineaaritaktiikaksi. Yhteislaukausten ampuminen edellytti tiukkaa kuria.
Varsinaisissa taisteluissa taempana olleiden miesten piti täyttää aukot vastustajan yhteislaukauksien jäljiltä. Monissa kamppailuissa voittajaksi selviytyi se osapuoli, joka ampui viimeisen yhteislaukauksen ja ryntäsi pistintaisteluun ennen kuin vastustaja oli selvinnyt tulen vaikutuksesta.
Uudenlaisen linjataktiikan keskeisenä kehittäjänä pidetään Preussin kuningas Fredrik Suurta, joka hallitsi vuosina 1740–1786. Hänen aikanaan preussilainen hyökkäyksellinen linjataktiikka perustui tiukkaan, jatkuvaan harjoitteluun ja järkähtämättömään kuriin. Kuningas uskoi siihen, että hiki säästää verta.
Fredrik koulutti jalkaväkensä siten, että se pystyi siirtymään marssimuodostelmasta suoraan linjaan muutamassa minuutissa. Preussilaiset kehittivät myös yhteislaukausmenetelmän huippuunsa. Jokaisessa pataljoonassa oli kahdeksan alayksikköä, joista kaksi ampui aina kerrallaan muiden edetessä ja ladatessa liikkuessaan. Suurin osa vastustajista murtui tällaisen tulituksen alla.
Ensimmäinen maailmansota toi miljoona-armeijat
Jalkaväen kehitys kulminoitui 1900-luvun alkupuoliskolla miljoonien sotilaiden armeijoihin. Ensimmäisen maailmansodan alla jalkaväen aseistus yhtenäistyi ja tulivoima kasvoi merkittävästi.
Ensimmäisessä maailmansodassa nähtiin runsaasti uusia aseita ja teknologisia innovaatioita. Tällaisia olivat muun muassa konekiväärit, piikkilanka, taistelukaasut, miinat, erilaiset kranaatit ja paremmat viestivälineet.
Etenkin konekiväärillä oli mullistava vaikutus taisteluissa. Kovinkaan tykistön tulivalmistelu ei auttanut, jos yksikin vastustajan konekivääri selvisi, koska sillä saattoi pysäyttää isonkin hyökkääjäjoukon.
Kaiken kaikkiaan konekiväärit aiheuttivat ensimmäisessä maailmansodassa suurimmat tappiot heti tykistön jälkeen. Keskimäärin konekiväärit surmasivat kaikista kaatuneista jalkaväkimiehistä neljänneksen.
Ensimmäisen maailmansodan verisimpiin kuulunut taistelu käytiin vuonna 1916 Ranskassa, Sommen alueella. Brittien ja ranskalaisten tavoite oli rajulla hyökkäyksellä karkottaa saksalaiset, mutta tehtävä epäonnistui. Esimerkiksi brittisotilaita kaatui pelkästään ensimmäisen päivän hyökkäyksessä vajaa 20 000 miestä.
Kaikkiaan heinäkuusta marraskuuhun 1916 kestäneessä taistelussa britit kärsivät 420 000 miehen tappiot. Ranskalaisten menetykset olivat yli 200 000 miestä. Kyse oli todellisesta kulutussodankäynnistä, sillä saksalaistenkin tappiot ylsivät noin 450 000 mieheen.
Suomen sotavuodet
Talvisodassa suomalaiset oppivat nopeasti neuvostojoukkojen kaavamaiset toimintatavat. Monissa tapauksissa neuvostojoukot ampuivat ensin tykeillä, minkä jälkeen jalkaväki lähti liikkeelle. Syvässä lumessa hitaasti kahlaavat venäläiset olivat helppoja maaleja, varsinkin kun neuvostojoukot eivät usein pyrkineet naamioitumaan mitenkään.
Suomalaisten onneksi neuvostojalkaväen ja panssareiden yhteistoiminta oli heikkoa. Yksittäiset panssarit tekivät ajoittain läpimurtoja, mutta ne eivät saaneet aikaan merkittäviä tuloksia.
Jalkaväen aseistuksen osalta erilaiset kiväärit olivat perustaisteluvälineitä. Aimo Lahden kehittämä 9-millinen Suomi-konepistooli tuli markkinoille jo vuonna 1931, mutta talvisodassa niitä oli käytössä vain 5 000 kappaletta. Sodassa huomattiin konepistoolin olevan erittäin luotettava ja tehokas etenkin lyhyillä ampumaetäisyyksillä. Siksi Suomi-konepistooleja oli jatkosodassa käytössä jo kymmenkertainen määrä talvisotaan verrattuna.
Konepistoolien lisäksi varsinkin 7,62 millin Maxim-konekiväärit osoittautuivat painostaan huolimatta hyviksi aseiksi etenkin puolustuksessa. Myös kevyistä kranaatinheittimistä oli paljon hyötyä.
Talvisodan kokemuksia hyödynnettiin jatkosodan 1941-1944 aikana. Talvisota oli karvaasti opettanut, ettei rintamalle kannattanut lähettää heikosti koulutettuja täydennysmiehiä. He kaatuivat tai haavoittuivat ankarissa olosuhteissa nopeasti. Talvisodan jälkeen koulutusta tehostettiin ja erityisesti aselajien yhteistoiminnan ja pimeätoiminnan harjoitteluun kiinnitettiin enemmän huomiota.
Jatkosodan asemasotavaiheessa puolustustaktiikan kehittämiseen olisi ollut aikaa, mutta suomalaiset eivät kuunnelleet saksalaisten neuvoja, joiden mukaan neuvostojoukkojen massamaiset hyökkäykset saattoi pysäyttää ainoastaan luomalla syviä puolustusvyöhykkeitä.
Pasi Tuunainen: Taistelijat tulilinjalla. Jalkaväen historia 1600-luvulta nykypäivään. 420 sivua. Gaudeamus Oy.