Sosiaaliturvamme on monimutkainen. Yksi syy tähän on etuuksien kehittäminen kahta raidetta. Yhtäältä on ollut työmarkkinajärjestöjen raide, jolla on luotu ansio- ja työsuhdesidonnaisia etuuksia kuten työeläkkeet, ansiosidonnainen työttömyyskorvaus ja työterveys. Toisaalla on ollut valtiollinen raide, joka on luonut kansaneläkkeen, lapsilisät ja toimeentulotuen.
Kun raiteita ei ole koordinoitu ja ne ovat kilpailleet keskenään poliittisesti, tulos on sekava. Ansiotyön puolueet kokoomus ja sosiaalidemokraatit ovat olleet työmarkkinajärjestöjen kautta aktiivisempia ansiosidonnaisella raiteella, kun taas keskustapuolue on sekä hurskauttaan että valtapoliittisesti toiminut valtioraiteella.
Sosiaaliturvan asiantuntijat, niin ekonomistit kuin sosiaalipolitiikan pehmot, ovat vuosien varrella esittäneet erilaisia “malleja” sosiaaliturvan kokonaisuudistukseksi. Jokainen, joka on eduskunnassa tai virkakunnassa ollut tekemisissä konkreettisen uudistamisen kanssa, tiedostaa kuitenkin, että kaikki realistinen uudistaminen on vähittäistä siirtymää nykytilasta johonkin hieman toisenlaiseen.
Utopistinen keskustelu erilaisista “perustulon malleista” on ollut vahingollista. Se on vienyt pois huomiota toteuttamiskelpoisista reformeista ja luonut haavekuvia jostain ratkaisevasti paremmasta sosiaaliturvasta.
Taloustieteellinen analyysi on tullut siihen lopputulokseen, että vakuutusmuotoiselle ja velvoittavalle sosiaaliturvalle ei ole mielekästä vaihtoehtoa. En ole nähnyt esitetyn ainuttakaan sellaista “mallia” perustulosta, joka ei lisäisi köyhyyttä tai vähentäisi työntekoa.
Sellainen perustulon taso, joka ei täysin räjäyttäisi valtion budjettia, on niin alhainen, että emme ikinä hyväksyisi sitä ihmisarvoisen elämän edellytyksenä.
Keskustelu perustulosta on ollut vahingollista myös siksi, että se on osaltaan hämärtänyt sosiaaliturvan vakuutusluonnetta. Pohjoismaisen sosiaaliturvan todellinen luonne on vakuutus eri elämäntilanteiden varalle, ei ihmisoikeutena saatava tulonsiirto veronmaksajilta. Mutta vain Suomessa on alettu ajatella tämän vakuutuksen lankeamista maksuun jonkinlaisena perusoikeutena, vieläpä niin, että ajatellaan oikeuden kohdistuvan rahamääräiseen tulonsiirtoon.
Tätä asetelmaa valitettavasti vahvistivat 1990-luvun perusoikeusuudistukset. Niissä heijastui vasemmistolaisen perustuslakijuridiikan idealistinen ajatusperintö aikana, jolloin vielä ei tiedostettu edessä olevan väestön ikärakenteen muutoksen dramaattisuutta julkisten resurssien kannalta.
Kaiken vakuutuksen järki on siinä, että voidaan havaita ja todentaa asiantila, joka edellyttää poikkeuksellista tukea– kuten talon palaminen. Sitä tilannetta varten on vakuutusmarkkina, jossa kerätään vakuutusmaksuja. Näillä maksuilla rahoitetaan korvaukset vakuutetulle. Kukaan ei pidä kohtuuttomana sitä, että kotivakuutuksen järjestävät vakuutusyhtiöt myös edellyttävät vakuutetuilta käytöstä, joka vähentää riskejä – kuten palovaroittimia.
Sosiaalivakuutuksen yhteydessä on samalla tavalla järkevää edellyttää, että työtön huolehtii työkyvystään ja hakee aktiivisesti työtä. Mutta, kuten parlamentaarisen sosiaaliturvakomitean etevä puheenjohtaja professori Pasi Moisio on todennut, sosiaaliturvan vakuutusluonteen hämärtyminen on Suomessa – ja pohjoismaista vain Suomessa – johtanut siihen, että työttömille asetettavia velvoitteita pidetään työttömän “kiusaamisena”.
Kun ikääntyvissä pohjoismaissa on yleisesti havahduttu työllisyysasteen nostamisen tarpeeseen, työttömyys- ja muuta sosiaaliturvaa on aivan oikein reformoitu velvoittavammaksi ja niukemmaksi. Suomessakin on nipistetty avokätisiä etuuksiamme ja luotu työttömille aiempaa enemmän velvoitteita.
Merkittävänä esteenä velvoittavuudelle on kuitenkin ollut toimeentulotuen asema, jota perusoikeusjuristit ovat suorastaan oudolla tavalla suojelleet. Toimeentulotuen helppo saatavuus on vesittänyt muiden tukimuotojen ja erityisesti työttömyysturvan ehdollisuutta, kun muiden tukien leikkausta on kompensoitu toimeentulotukea hakemalla.
Lainsäädäntö on sisältänyt muodollisen mahdollisuuden tuen leikkaukseen, mutta tätä mahdollisuutta on toimeenpantu laiskasti. Kela, joka tuen maksaa, ei ole sisäistänyt kannustinten merkitystä, ja moni sosiaalipolitiikan ammattilainen näyttää tuntevan kummallista rakkautta sitä ajatusta kohtaan, että jokaisella on “oikeus” rahamääräiseen toimeentulotukeen, vaikka sillä saman tien ostettaisiin päihteitä (tämä on monen käytännön sosiaalityöntekijän anekdoottihavainto).
Vesittyminen on näkynyt siinäkin, että toimeentulotuen saajien absoluuttinen lukumäärä on Ruotsissa ja Suomessa samaa luokkaa (Ruotsin vastaava etuus on nykyään nimeltään Ekonomiskt bistånd) eli runsaat 300 000 henkilöä, vaikka Ruotsi on meitä kaksi kertaa isompi maa (kts. graafi).
Petteri Orpon (kok.) hallitus on onneksi päässyt eteenpäin toimeentulotuen uudistamisessa. Joulukuussa hyväksyttiin uudistus, joka tulee edellyttämään työkykyiseltä toimeentulotuen hakijalta ensin muiden tukimuotojen, erityisesti työttömyysturvan, hakemista. Niinpä näiden muiden tukimuotojen sisältämät työn hakemisen velvoitteet pitää täyttää. Jos hakija tästä kieltäytyy, tulee olemaan mahdollista leikata toimeentulotuki puoleen.
Tämä on Suomen oloissa huomattava edistysaskel, vaikka sekin on vielä muihin pohjoismaihin vertaillessa velttoa. Tanskassa ja Ruotsissa ei ole koskaan ajateltu viimesijaista toimeentuloa perusoikeutena, vaan osana sosiaalityötä.
Sosiaalityöntekijä voi naapurimaissamme arvioida asiakkaansa tilannetta ja teoriassa evätä tuen jopa kokonaan, ellei henkilö halua parantaa asemaansa. Epääminen on tuiki harvinaista, koska yleensä pelkkä uhkaus toimii. Tällainen ruohonjuuritason maternalistinen huolenpito on suomalaiseen toimeentulolegalismiin verrattuna parempi vaihtoehto.
Valitettavasti juristien virkamiesvastustus meillä tällä kertaa vesitti meillä sen hallitusohjelman ajatuksen, että viimesijaista tukea myönnettäisiin esimerkiksi ruokakaupan tilinä pelkän rahan sijaan.
Uudistusta voi silti Suomen oloissa pitää huomattavana edistysaskeleena. Koska se ajaa ihmisiä työttömyystuelle, se tulee näkymään suurempana avoimena työttömyytenä ja pienempänä piilotyöttömyytenä – mikä kannattaa pitää tulevissa eduskuntakeskusteluissa mielessä.
Ja olen jokseenkin varma, että tätä uudistussuuntaa tullaan vastaisuudessa jatkamaan, varsinkin kun tiedostamme maahanmuuttajien terävien työntekokannustinten välttämättömyyden julkistaloutemme kannalta.
Kirjoittaja Juhana Vartiainen on ekonomisti ja työelämäprofessori Svenska Handelshögskolanissa.