Palveluseteli hoitojonojen purkamisen apuvälineenä herättää keskustelua. Huolensa ovat ilmaisseet sekä Lääkäriliitto että useampikin hyvinvointialueiden ylilääkäri. Palvelusetelin kautta lisääntyvä yksityispuolen kysyntä ja yhtä lailla lisääntyvä rekrytoinnin tarve nähdään työvoimapoliittisena uhkana julkiselle sektorille. Seteliä pidetään myös omaa tuotantoa kalliimpana ratkaisuna. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Palvelusetelissä on omat mahdollisuutensa siinä missä uhkatkin.
On totta, että julkisen puolen tuotantoa yksityissektorille siirrettäessä tulee olla tietoinen nykyisestä työvoimatilanteesta terveydenhuoltojärjestelmän sisällä. Jos luomme pysyvän mekanismin, joka lisää tuotantoa yksityispuolelle, myös työvoiman siirtyminen pois julkiselta sektorilta kiihtyy. Tätä tilannetta tulee välttää viimeiseen asti. Oikein kohdennettuna palveluseteli taas on nopea, tarveharkintainen ja hyvinvointialueen hallinnassa oleva työkalu hoitovelan purkuun hetkinä, jolloin julkinen kapasiteetti ei jonoista selviä. Hyvinvointialueilla on lakisääteinen velvoitteensa järjestää potilaiden hoito jonotilanteesta riippumatta, joten tarvittaessa käyttöön saatavien lisätyökalujen luulisi olevan tervetulleita.
Tämän hetken terveydenhuollon saatavuusongelmiin ratkaisu on kaksitahoinen. Kertynyt hoitovelka täytyy saada purettua inhimillisessä ajassa jotta potilaat pääsevät jonoista hoitoihin. Toinen ongelma on jatkuvasti lisääntyvä palveluntarve ja sitä kautta kasvava epäsuhta kysynnän sekä tarjonnan välillä.
Hoitovelan eli jonojen purkuun palveluseteli sopii ja on paikoin ainoa realistinen vaihtoehto palveluiden tuottamiseksi säällisessä ajassa. Se on täysin käyttökelpoinen instrumentti lyhyen tähtäimen dynaamiseen kuormituksen tasaamiseen. Seteli on kuitenkin ratkaisuna hintava verrattuna omaan toimintaan, ja hoidon jatkuvuutta sillä ei pysty potilaille mielekkäästi tarjoamaan. Laajamittainen tuotannon siirtäminen yksityiselle sektorille voi vaarantaa julkisen puolen työvoiman saatavuuden. Pitkän tähtäimen ratkaisuksi tarvitaankin siis muita keinoja, joilla julkisen terveydenhuollon vetovoima palautetaan ja turvataan työvoiman riittävyys sekä hoidon jatkuvuus tulevaisuudessa.
Alueiden tulee selvitä niille asetetuista terveydenhuollon velvoitteista pääsääntöisesti oman tuotantonsa turvin. Se on ainoa keino säilyttää vahva ja laadukas julkinen terveydenhuoltojärjestelmä. Resurssit on tätä ajatellen turvattava. Se on mielekästä niin kansantalouden, tasalaatuisen toiminnan kuin työvoiman riittävyydenkin kannalta. Ideologiset syyt eivät kuitenkaan saa estää kehittämästä toimivia julkista tuotantoa vaarantamattomia yhteistyömalleja yksityisen sektorin kanssa. Toistaiseksi järjestelmästämme puuttuu tämän suhteen tasapaino.
Kriisin ratkaisemiseksi tarvitaan riittävää rahoitusta, alueiden, valtion sekä yksityisen sektorin tiivistä vuoropuhelua ja onnistumista syksyisessä hyvinvointialueiden palvelustrategian valmistelussa. Rohkea ja innovatiivinen johtaminen, toimintamallien itsekriittinen tarkastelu sekä omaa henkilökuntaa sitouttavat kustannusvaikuttavat lisätyömahdollisuudet tulisivat myös hyvinvointialueille tarpeeseen.
Tätä odotellessa palveluseteli on erinomainen instrumentti purkamaan ylimääräistä painetta taakkansa alla kärvistelevien alueiden niskasta. Jatkuvuutta tai yhtenäisiä hoitopolkuja on setelin varaan kuitenkin hankala rakentaa. On siis nähtävä harmaan eri sävyt, vailla ideologisia kahleita. Järjestelmä tulee tuntea, korjata puutteita ja hyödyntää vahvuuksia. Ratkaisu on harvoin mustavalkoinen.
