Suomessa ymmärtäminen on viety äärimmilleen. Ymmärretään myöhästymistä, passiivisuutta, vastuuttomuutta – lähes mitä tahansa, kunhan sen voi perustella taustalla, jaksamisella tai “rakenteilla”. Ymmärryksestä on tullut verho, jonka taakse voi piiloutua ilman seurauksia.
Samaan aikaan meillä on kasvava joukko ihmisiä, joilta ei enää odoteta mitään. Yhteiskunta antaa tukia, selityksiä ja toinen toistaan hienovaraisempia diagnooseja – mutta ei rajoja eikä vaatimuksia. Lopputulos? Vastuun väistämisestä on tullut hyväksytty normi. Ja laskun maksavat ne, jotka tekevät työnsä, kantavat riskinsä ja hoitavat velvollisuutensa – kuten yrittäjät, jotka pyörittävät arkea, työllistävät ja maksavat veronsa usein viimeisenä ja eniten.
Yhteiskunta puhuu ymmärtämisestä, mutta ymmärtääkö se enää niitä, jotka kantavat koko rakennelman harteillaan?
Hyvinvointivaltion perusajatus oli tukea hetkellisesti, ei ylläpitää pysyvää riippuvuutta. Nyt olemme kääntäneet tämän päälaelleen. Tukea saa loputtomasti, mutta takaisin yhteiskuntaan ei tarvitse antaa mitään.
Yhteiskunta ei kestä ilman työtä, vastuuta ja kurinalaisuutta. Vapaus ei voi olla oikeus elää muiden kustannuksella. Ymmärtäväisyys on toki inhimillistä, mutta ilman rajoja ja vaatimuksia se passivoi ja ylläpitää näennäistä oikeudenmukaisuutta, jossa todelliset vastuunkantajat – kuten yrittäjät ja työnantajat unohdetaan.
On aika palauttaa velvollisuudentunto ja työn arvo yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tukea saa, mutta tavoitteena on omille jaloille nouseminen – ei pysyvä holhous.
Jos yhteiskunta jatkaa kaiken ymmärtämistä, se lopulta unohtaa ne, jotka oikeasti tekevät. Ja kun tekijät väsyvät, ei ole enää mitään ymmärrettävää – on vain tyhjä kassa ja väsynyt kansakunta.
