Gerontokratialla viitataan hallintomuotoon, jossa valtaa pitävät vanhat ihmiset. Toistaiseksi Suomessa päättäjien keski-ikä on pysynyt verrattain maltillisena, eikä Suomesta voida tässä merkityksessä puhua gerontokratiana, mutta huolestuttavia ilmiöitä nuorten ja tulevien sukupolvien etujen unohtumisesta päätöksenteossa on ilmennyt. Väestön – ja täten siis koko äänestäjäkunnan – ikääntyessä yhä useammin näyttää siltä, että poliittisia päätöksiä tehdään näiden laajojen äänestäjäryhmien etua suojellen.
Yksi esimerkki on, ettei Suomessa olla vieläkään käyty vakavaa keskustelua eläkejärjestelmämme kestämättömyydestä nuorille ja tuleville ikäpolville. Nuoret maksavat huomattavasti korkeampia TyEL- ja YEL-maksuja kuin aikaisemmat sukupolvet ovat maksaneet. Hintana tästä on työikäisten nuorten ostovoiman ja taloudellisen aseman heikkeneminen. Yhä useammalla esimerkiksi ensimmäisen omistusasunnon hankkiminen myöhenee ja perheellistyminen kärsii.
Kun valtiontalous on yli 10 miljardia euroa alijäämäinen vuositasolla, eläkejärjestelmä on pysynyt käytännössä täysin koskemattomana, kun muualta on leikattu. Oikeistolaisena kannatan leikkauksia, mutta kannan huolta siitä, että tiettyjä väyliä säästötoimenpiteille jätetään tietoisesti tarkastelematta, koska pelätään jo eläkeiän saavuttaneiden tai sitä lähestyvien reaktiota.
Kyselytutkimusten mukaan lähes puolet nuorista ei luota nykyiseen eläkejärjestelmään. Huoli on perusteltu, enkä itsekään luota järjestelmäämme. Kutistuvilla ikäpolvilla, kasvavalla eläkeläisten määrällä ja eläkerahastojen vaatimattomilla vuosituotto-odotuksilla käsissämme on kestämätön yhtälö. Jotain pitäisi tehdä. Päätöksentekomme tuudittautuu kuitenkin vain kosmeettisiin muutoksiin tilanteessa, jossa vaadittaisiin merkittäviä uudistuksia järjestelmätason ongelmien ratkaisemiseksi.
Asiaan voidaan vielä yhdistää poikkeuksellisen paha nuorisotyöttömyyden tilanne. Nykyiset työelämään siirtyvät nuoret kohtaavat tekoälymurroksen, vuosikymmenien heikon talouskasvun ja elinkeinorakenteen muutoksen seurauksena poikkeuksellisen haastavan työmarkkinaympäristön. Moni nuori on kouluttautunut suomalaisen koulutusjärjestelmän puitteissa ja lähtökohtaisesti tehnyt juuri niitä asioita, mitä yhteiskunta odottaa nuorten tekevän. Tästä riippumatta pääsy työuralle on osoittautunut vaikeaksi, ja suomalaiset nuoret ovat tutkitusti euromaiden köyhimpiä. Nuorten kohtaamat modernin tietoyhteiskunnan ongelmat ovat monimutkaisia, eikä niitä voi asettaa minkään tietyn asian syyksi, mutta muutosten aiheuttamia vaikeuksia ei voida kiistää.
Demokraattisen päätöksentekoprosessin vaikuttavat tekijät jossain määrin myös palvelevat sitä, ettei muutoksia rakenteellisiin ongelmiin tehdä. Kaikista vanhimmat ikäpolvet vastustavat muutoksia etuuksiinsa kaikkein eniten. Tutkitusti vanhemmat ihmiset äänestävät huomattavasti nuoria ahkerammin, mikä tukee trendiä, jossa poliittisesti aktiivisinta väestönosaa kuunnellaan herkimmin. Tästä asiasta voi syyttää nuoria itseään poliittisesta passiivisuudesta. Lopputuloksena on se, että poliittinen hinta tarpeellisten muutosten tekemiseen kasvaa, jos ne vaikuttavat tietyn viiteryhmän asemaan.
Ikäpolvien vastakkainasettelu ei ole hyvä asia yhteiskunnalle. Tästä huolimatta poliittisen päätöksentekoprosessin epäkohdista on perusteltua puhua sekä siitä, millaiset kannustimet vaikuttavat siihen, mitä päätöksiä Suomessa tehdään. Siksi keskustelun ei pitäisi koskea sitä, mitä etuuksia keneltäkään otetaan pois, vaan sitä, kykeneekö poliittinen järjestelmämme huomioimaan myös ne suomalaiset, joilla ei vielä ole sananvaltaa. Kysymys kuuluukin, pystyykö suomalainen demokratia tekemään myös epämiellyttäviä mutta välttämättömiä ratkaisuja, vai siirrämmekö vastuunkannon jälleen kerran niille, jotka eivät vielä ole päättämässä?