Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja ja Ylen MOT-ohjelmassa 15 vuoden ajan toiminut tutkiva journalisti Martti Backman kirjoitti vankkaan dokumenttiaineistoon nojaavan elämäkerran.
Vakoojatar Zoja Jartsevan elämäkerrassa hän käyttää mielikuvitustaan hyvän maun rajoissa. Lukija ei varmuudella aina tiedä missä pilkun tarkan totuuden ja kuvitteellisuuden raja kulkee, mutta kuten hyvässä tarinassa se on kuin veteen piirretty viiva.
Zoja Jartsevan kohtalo oli halu värväytyä Josif Stalinin agentiksi ja se limittyi onnistuneesti antikommunistisen Suomen silloiseen maaperään. Hän uiskenteli kuin kala vedessä. Täällähän toimi pieni stalinistisen metastaasin kivettymä, jossa Hella Wuolijoki muiden suomalaiskommunistien kanssa kutoi verkkojaan.
Suomeen Zojan onnistui uida – kuten tänäänkin on mahdollista – ulkoisesti viattoman peitetehtävän merkeissä. Hän tuli neuvostoliittolaisen matkatoimisto Inturistin hoitajaksi ja kykeni näin laillisesti harrastamaan sosiaalista kanssakäymistä suomalaisten – jopa avainhenkilöiden – kanssa.
Kyse ei ole vakoiluhistoriallisesta tutkimuksesta vaan romaanista, jolla on vankka tosipohja. Mielikuvitus muovaa lopputuloksesta romaanin, kertomakirjallisuutta. Tämän kirjoittaja myöntää avoimesti ja antaa kirjalleen erinomaiset lähtökohdat vaikkapa näytelmä- tai elokuvakäsikirjoitukseksi.
Tosikolle asetelman jokin yksityiskohta saattaa olla liikaa, sillä sellaisenkin mahtihahmon kuin C.G.E. Mannerheimin kytkeminen vakoilijatar Jartsevan aikomusten kohteeksi on liki suurentelua – toisaalta todistakaa, etteikö tuo tavoite olisi voinut olla totta.
Perheistä se kaikkein pahin
Paria viikkoa ennen talvisodan syttymistä ja puna-armeijan yllätyshyökkäystä Suomeen miehensä, Neuvostoliiton suurlähetystössä toisena lähetystösihteerinä toiminut Boris Jartsev varoittaa ulkoministeriämme Rudolf Holstia, joka ei usko.
Zoja Jartseva saa hänkin varoittavan tiedon, jonka hän kertoo Wuolijoelle. He kauhistuvat, mutta Suomen hallitus ei sotaan usko, vaan luottaa Stalinin kanssa tehtyihin sopimuksiin. Virhe, jonka Neuvostoliiton kanssa elävät aina tekevät. Alueluovutuksiin ei alistuta. Neuvottelujen päättymisestä naiset toteavat:
”Suomi on valinnut tiensä. Tämä on peruuttamatonta. Mutta olkoon se myös Suomen onneksi! Suomi tulee liittymään sosialististen maiden perheeseen”.
Ja tuossahan se Kremlin ja suomalaiskommunistien pitkän tähtäimen tavoite onkin. Oli kyse sodasta tai rauhasta, päätepiste olisi tuo ihana rauhaa rakastava sosialistinen perhe, jossa julmuri-isän roolia oli ylläpitävä kaiken järjen käytön estävä tyrannia. Jälkiviisauden ilmauksena voisi todeta: mitä me ”ryssäfobistit” aina sanoimmekaan.
Näin Jartsevalla oli edessään siirtyminen Ruotsin puolelle turvaan, jossa suomalaiset salaliittolaiset olivat yhteydessä muun muassa Aleksandra Kollontaihin. Sieltä käsin yllätyspariskunta Zoja ja Boris Jartsev olivat aktiivisina viestin välittäjinä akselilla Helsinki-Tukholma-Moskova.
Vaikka vakoojakoulutus oli jo sotia edeltävänä aikana Neuvostoliitossa tehokasta ja osaavaa, psykologinen politiikan teko ei Kremliltä onnistunut alkuunkaan. Talvisodan aikainen Otto Wille Kuusisen varjo- eli Terijoenhallitus oli Suomen valloittamista ajatellen täysi floppi.
Muun muassa se osin ratkaisi, ettei työväestömme nähnyt syytä nousta kapinaan omaa hallitustaan vastaan. Otto Wille ja tyttärensä Hertta taustajoukkoineen symbolisoivat pahinta isänmaan petturuutta.
Harva vakooja kokee armahduksen
Backmanin romaani kuvailee ja kuvittelee paljon, uskottavasti. Osin se on rakkaustarina, jossa ensin toisiaan Helsingin suurlähetystössään väheksyvät Zoja ja Boris tulisesti rakastuvat. Heistä tulee tehtävissään erinomaista työtä tekevä agenttipari. Boris on yksi sota-aikojen Suomi-Neuvostoliitto-sukkulointien keskeinen tekijä. Toisaalta Zoja saa kirjassa korostetun roolin – ansaitsemansakin?
Pariskunta kokee toisiinsa verrattuna täysin vastakkaiset kohtalot. Ansiokkaan toimintansa jälkeen Boris sai lopulta siirron Prahaan ja koki kohtalonsa epämääräisessä liikenneonnettomuudessa. Uhrin niskasta löytyi tarinan mukaan kuitenkin 9 millimetrin reikä, mikä selittäisi hänen kokeneen tuolle ajalle ja Neuvostoliitolle täysin luonnollisen kuoleman.
Zoja Jartsevan henkilökohtainen historia sai jännittävän ja kunniakkaan jatkon. Everstiksi ylennettynä hänen onnistui erkaantua salaisista tehtävistä Stalinin kuoltua. Esimiestensä yllätykseksi hän anoi tehtävää jostakin ”Peräpohjolasta”, pois kaikesta. Näin hän kasvattaisi muutaman vuoden jälkeen ankean paikan eläkettään. Kukaan ei aiemmin ollut halunnut vapaaehtoisesti vankileirien saaristoon, ja niinpä hän löysi itsensä Vorkutan 60 000 vangin keskitysleiristä.
Leirin apulaisjohtajana hän väittää pelastaneensa – ainakin helpottaneensa – muutaman mieleisensä vangin olotilaa. Mutta jatko on kuin sosialismin onnelasta. Hän eläkkeelle päästyään – hengissä! – ryhtyy lastenkirjailijaksi ja julkaisee pari omaelämäkerrallista teosta.
Yhteensä yli 22 miljoonan teoksen kirjailijatar palkitaan 1968 itsensä säveltäjä Dmitri Šostakovitšin kanssa korkeimmalla kulttuurimitalilla. Stalinin jälkeinen Neuvostoliitto salli hänen asuvan Moskovan läheisessä eliittikaupunginosassa.
Elokuvaharrastajien on hyvä tietää, että Salainen agentti 007 Istanbulissa James Bondia vainoava kolkko golgata-olgamainen ”Klebb” korkokenkineen on Zojan tarinan tuotos – viimeksi mainittu tosin elokuvahahmoon verrattuna viehättävä. Näin itse Ian Fleming on tunnustanut.
Martti Backman: Stalinin vakoojatar Suomessa. Tapaus Jartseva. Docendo 2025.