Suomen koulutuspolitiikassa ylivoimaista valtavirtaa keskustelussa ja kehittämisessä hallitsee puhe koulutuksen tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Joskus ihmettelen, mahtuuko agendalle mitään muuta tärkeää? Vähintäänkin kaikille pitää aina antaa saman verran kaikkea. Jos vähänkin näyttää siltä, että toiset saisi jotain parempaa tai ainakin erilaista, vaikka painotettua opetusta, otetaan se pois äkkiä. Tämän diskurssin ympärillä pyöriminen palvelee tiettyjen piirien agendaa, mutta pitkällä aikavälillä se ei hyödytä ketään. Erot ovat kasvaneet koko ajan monilla mittareilla.
Viime vuosina ollaan keskitytty keskustelemaan tasa-arvorahasta, heikoimpien oppijoiden tuesta, segregaatiosta, positiivisesta diskriminaatiosta ja painotetun opetuksen kieltämisestä. Digitalisaatiokeskustelu on keskittynyt kännyköiden kieltämiseen.
Tasa-arvokeskusteluun liittyy paljon arkijärjen vastaista. Musiikkiluokat eriarvoistavat. Kouluvalintaa pitää rajoittaa, että kaikissa kouluissa olisi juuri sama määrä eri taustoista tulevia lapsia. Varainkeruu ja luokkaretkien järjestäminen on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Vanhempien koulutustausta vaikuttaa liiaksi oppilaan koulumenestykseen. Ja niin edelleen. Ihme, ettei kukaan ole vielä keksinyt ehdottaa, että tällaisia vanhempia pitää sakottaa.
Tunnustan olevani näiden kaiken paremmin tietävien tasa-arvopoliitikkojen paheksunnan kohde, yhteiskunnan kannalta eriarvoisuutta lietsova äiti. Olen korkeakoulutettu vanhempi, – sori siitä – joka on vienyt lapsensa taiteen perusopetuksen oppilaitoksiin harrastamaan musiikkia, kuvataidetta ja esittäviä taiteita sekä urheiluseuraan treenaamaan kilpaurheilua. Lapseni on nauttinut musiikkiluokalla olosta jopa niin, että ryhtyi alkuvaikeuksien jälkeen viihtymään koulussa ja hänen arvosanansa paranivat muissakin aineissa. Molemmat lapseni pääsivät yliopistoon. Maksoin yhden valmennuskurssinkin. Anteeksi siitäkin. Koulutuksen periytyvyys syveni.
Onneksi Helsinki on hankaloittanut kertomista laajasti peruskoulujen painotusluokista. Näin niiden perheiden lapset, joiden vanhemmat eivät ole kielitaitoisia tai valveutuneita, eivät osaa tukea lastensa hakeutumista matikka- tai liikuntapainotukseen. Salainen toive lienee, että niin painotusluokkien suosio hiipuisi? Asuntopolitiikalla ei ole osattu ratkaista asuinalueiden segregoitumista, joten laitetaan sitten lapset sijaiskärsijöiksi pyrkimällä tekemään näennäisratkaisuja koulupuolella.
Tämä ilmiö ei koske vain perusopetusta, vaikka siitä puhutaan eniten. Yhtä lailla on paheksuttavaa vertailla kouluja, lukioita tai opettajia. Korkeakouluistakin valmistuu kaikista ihan yhtä upeita maistereita tai ammattilaisia, vaikka osaan opiskelupaikoista ja -aloista joudutaan houkuttelemaan heikommin taidoin liikkeellä olevia hakijoita mitä ihmeellisimmin mainoskampanjoin ja lupaamalla ilmaisia etuja. Ulos putkahtaa silti aivan samat asiat osaavia valmistuneita, eikö?
Olisiko Suomen osaamistason romahdus ollut yhtä suuri, jos edes osa tasa-arvokeskusteluun uhratusta energiasta olisi laitettu luovaan keskusteluun siitä, miten edistämme Suomessa huippuosaamista kaikilla aloilla ja koulutusmuodoissa? Vaikka tästä blogista taisi tulla satiiria, niin totta toinen puoli.
