Oppositiopuolueet voittivat. Pääministeri tarjosi jatkuvuutta, mutta äänestäjät toivoivat muutosta. Keskustan ja vihreiden rumat vaalitappiot olivat korteissa jo aikoja sitten. Vasemmistoliitto taas ei ottanut vaaria kuntavaalien varoituksesta.
Eduskuntavaalit käynnistävät puolueissa muutoksia.
Aloitetaan vasemmistoliitosta.
Puoluetta vuodesta 2016 johtanut Li Andersson valittiin kolmivuotiselle jatkokaudelle 2022 puoluekokouksessa. Maaliskuussa 2022 antamassaan haastattelussa Andersson ilmoitti, että nämä vaalit ovat “hänen viimeisensä puolueen johdossa”.
Ajankohta vaihdokselle jäi auki, mutta pj-vaihdos vasemmistoliitossa tapahtunee syksyn 2023 ylimääräisessä puoluekokouksessa, jossa puolue asettaa presidenttiehdokkaan tammikuun 2024 vaaleihin. Näin uusi puheenjohtaja pääsee tositoimiin vuoden 2025 kunta- ja aluevaaleissa.
Vasemmistoliitto joutuu totuttelemaan elämään sen ajatuksen kanssa, että näissä vaaleissa valot sammuivat (= puolue jäi ilman kansanedustajaa) Satakunnassa, Keski-Suomessa ja Lapissa. Kolmanneksen leikkaus puoluetukeen pienentää toimintamahdollisuuksia.
Vaalitenteissä ovat pitkään istuneet myös niin KD:n Sari Essayah (vuodesta 2015) kuin RKP:n Anna-Maja Henriksson (vuodesta 2016).
Jos KD ei nyt nouse hallitukseen, on luonnollista odottaa, että vetovastuu siirtyy ja puolueen puheenjohtaja vaihtuu Joensuun puoluekokouksessa tämän vuoden elokuussa.
Oli RKP hallituksessa tai ei, vaihtunee puolueen puheenjohtaja joko ensi kesän tai sitten viimeistään vuoden 2024 puoluekokouksessa.
Suomalaisessa politiikassa puoluejohtajien valinnan kriteeriksi on noussut hahmoteltu kyky voittaa vaaleja – tai vähintään kasvattaa puolueen suosiota.
Korkea henkilökohtainen äänimäärä eurovaaleissa ja sen signaloima voittajan aura sinetöi Alexander Stubbin valinnan kokoomuksen puheenjohtajaksi Lahden puoluekokouksessa 2014.
Nousu Jyväskylän suurimmaksi puolueeksi vuoden 2017 kuntavaaleissa siivitti Touko Aallon vihreiden puheenjohtajaksi. Aalto nähtiin varmimmaksi takeeksi siitä, että haave vihreistä uskottavana pääministeripuolueena – mikä edellyttää pärjäämistä koko Suomessa, ei vain yliopistokaupungeissa – tulisi todeksi.
Lupaukset kääntää kannatus nousuun ja palauttaa puolue suurten joukkoon ovat olleet kovaa valuuttaa keskustan puheenjohtajavalinnoissa niin 2019 kuin 2020.
Tämä asetelma palautuu myös vasemmistoliiton tilanteeseen.
Kaupungilla puhutaan, että niin Minja Koskela, Jussi Saramo kuin Hanna Sarkkinen tulevat kisaamaan puheenjohtajan paikasta.
Koskela imuroi Helsingin Kallio-Vallila-Kumpula-linjan vihreiden äänestäjistä keräten yli 10 000 ääntä. Mieskansanedustajana Saramo on poikkeus vasemmistoliiton uudessa eduskuntaryhmässä – joka muistuttaa erehdyttävästi vihreiden ryhmää. Poissa ovat änkyrät ja korpikommunistit. Jos puolue valitsee veturikseen Koskelan, Helsingin ääniharavan, pysyvätkö valot kiinni duunarivaalipiireissä?
KD otti vaalivoiton – taas. Sari Essayahin johdolla puolue on tehnyt tasaisesti kasvavaa tulosta, mutta paikkamäärä jumittaa viidessä. Uudeltamaalta eduskuntaan noussut ex-kilpaurheilija Mika Poutala voisi olla looginen seuraaja puheenjohtajana. Tv-tenttien antama julkisuus voisi johtaa siihen, että hänen vanavedessään puolue saisi Uudeltamaalta toisen kansanedustajan. Essayahin osalta Savo-Karjalassa se ei onnistunut.
RKP:ssä useampi vaalikampanja näytti itse asiassa varjopuheenjohtajakampanjalta. Kun tomu laskeutui ja äänet oli laskettu, jäljelle jäi sitten lopulta kaksi varteenotettavaa kandidaattia: Anders Adlercreutz ja Henrik Wickström, molemmat Länsi-Uudeltamaalta.
Muissa puolueissa oman puolueen nostaminen hallitukseen rauhoittaisi – ainakin hetkeksi – maan useamman puheenjohtajan jakkaran alla.
Keskustan Annika Saarikko totesi ne klassiset sanat, joilla iltalypsy vaalien jälkeen aina alkaa: “Keskustan paikka on oppositiossa.”
Omaa asemaansa hän sanoi pohtivan “kevään kuluessa”.
Edessä on joka tapauksessa sopeuttaminen, kun kahdeksassa vuodessa paikkamäärä on puolittunut. Perussuomalaiset nousi haastajaksi, mutta samalla demografinen muutos ja keskustan ydinkannattajien luontainen poistuma tekee voittamisen vaikeaksi. Ensi vaaleihin mennessä keskusta lienee menettänyt lopullisesti 20 000-30 000 äänestäjää.
Sopeuttamisen lisäksi keskustan pitää sopeutua.
Suurimmaksi puolueeksi ei ponnisteta aitovieriltä. Vahvasti henkilöityneessä politiikassa puolue tarvitsee liikkuvien äänestäjien houkuttelemiseen kipeästi ääniharavia. Näissä vaaleissa keskustan ehdokkaista ainoastaan Antti Kaikkonen keräsi yli 10 000 ääntä. Keskustan neljänneksi eniten ääniä kerännyt ehdokas sai alle 8 000 ääntä. Yli 10 000 ääntä keräsi perussuomalaisten ehdokkaista yhdeksän, kokoomuksen listoilla kahdeksan ja SDP:n riveistä kuusi.
SDP toisti Kalevi Sorsan 1983 ja Paavo Lipposen 2003 tempun: pääministeripuolueen onnistui nostaa kannatustaan. Harvinaista herkkua, mutta myös usein Pyrrhoksen voitto, kysykää vaikka Paavo Lipposelta, joka kesken vuoden 2003 hallitusneuvotteluiden ratkaisuvaiheiden lähti perhelomalle Lappiin jättäen puolueen luotsaamisen puoluesihteeri Eero Heinäluoman harteille.
SDP:n vaalikampanja rakennettiin kansanäänestykseksi pääministeristä ja hänen hallituksensa linjan jatkamisesta. Se fakta, että hallituspuolueet menettivät yhteensä 17 paikkaa, kertoo, että vaaleissa kansa äänesti Sanna Marinin hallituksen tylysti vaihtoon.
On vaikea nähdä Marinia oppositiopoliitikkona saati sitten kokoomusvetoisen hallituksen ministerinä. Eduskunnassa olisi tarjolla sosiaali- ja terveysvaliokunnan tai tarkastusvaliokunnan puheenjohtajuuden kaltaisia tehtäviä. Ne tuskin kiinnostavat.
Marinin vaalien jälkeinen käytös – katoaminen julkisuudesta useaksi päiväksi tyystin – kielii siitä, että pääministeri valmistautuu elämänsä seuraavaan vaiheeseen. Jos se on yhä politiikassa, niin se lienee europarlamentissa.
Kansainvälisistä tehtävistä tarjolla voisi olla Euroopan neuvoston pääsihteeriys. Se on postimerkkimaisessa Strasbourgin “kylässä”. Nykyinen pääsihteeri, Kroatian ex-varapääministeri Marija Pejčinović Burić on kiinnostunut jatkokaudesta, mutta pääsihteerit ovat olleet yhden kauden ihmeitä.
Syyskuun 2023 puoluekokouksessa SDP valitsee uuden puheenjohtajan.
Tämä demareiden johtajuustyhjiö on näiden hallitustunnustelujen isoin tuntematon ja suurin riski. Mitä takeita on siitä, että nyt mahdollisesti sovitut asiat pitävät myös jatkossa? Kuka valtaa puolueessa käyttää?
Riikka Purra onnistui rikkomaan 20 prosentin ja 600 000 äänen haamurajan. Perussuomalaiset teki historiansa parhaan tuloksen. Toki Purralle on riski viedä puolueensa hallitukseen (siihenhän Timo Soinikin loppujen lopuksi kaatui), mutta riski se on jäädä ulkopuolellekin.
Perussuomalaisten edustajien puheista on nyt aistittavissa tunkua ministereiksi ja vallan kahvaan.
Riikka Slunga-Poutsalo palaa puoluetoimistolle oletettavasti jöötä pitämään. Aika näyttää, ovatko puolueen uudet edustajat enemmän teuvohakkaraisia vai sakaripuistoja. Veikkaan jälkimmäistä. PS on kasvanut isoksi, mutta se on myös ammattimaistunut.
Kokoomuksen Petteri Orpo on napsinut useita vaalivoittoja (ykköstilan niin kuntavaaleissa 2017, eurovaaleissa 2019, kuntavaaleissa 2021, aluevaaleissa 2022 ja nyt eduskuntavaaleissa 2023). Tuo on komea sarja.
Nyt Orpon pitäisi onnistua kätilöidä sellainen hallitus, joka pystyy välttämään monessa Euroopan maassa (Tanska, Norja, Saksa, Britannia) nähdyt hallituspuolueiden kannatusromahdukset ja samalla lunastamaan lupaukset julkisen talouden laittamisesta kuntoon.
Nato-jäsenyyden toteutuminen on päätöspiste kokoomuksen 1990-luvulta periytyvälle, Suomen täydelliseen länsi-integraatioon tähdänneelle poliittiselle agendalle. Jäljellä on, hieman kärjistäen, enää veronkevennykset. Tulevaisuutensa vuoksi puolue tarvitsee uutta agendaa. Ollakseen johtava puolue pitäisi olla tarpeeksi radikaaleja tavoitteita, että niiden toteutuminen on mahdollista 2050-luvulla.
Suomalaisessa politiikassa vedetään usein nopeat, liian nopeat johtopäätökset. Hakusessa on SE yksi asia, joka ratkaisi vaalimenestyksen suuntaan tai toiseen.
Vihreissä on päätetty, että se oli se taktinen äänestäminen, joka nyt ratkaisi ja rankaisi.
Syy taktiselle äänestämiselle tosin taisi olla monella äänestäjällä toinen kuin Sanna Marinin pääministeriyden jatkon mahdollistaminen.
Eräs vihreiden vakiäänestäjäksi aiemmin tunnustautunut kertoi, että hän toivoo näistä vaaleista ennen kaikkea sitä, että tulos olisi nyt niin huono, että se johtaa puolueessa muutoksiin. Vihreät menetti äänestäjiä niin oikealle kuin vasemmalle – ehkä myös katsomoon.
Pääsiäisen jälkeen kuulemme, josko Maria Ohisalo tavoittelee jatkoa. Luulen, että hän ei sitä hae. Seuraaja löytynee kolmikosta Fatim Diarra, Atte Harjanne tai Oras Tynkkynen.
Jos keskusta kärsi ääniharavien puutteesta, oli tilanne vihreillä vielä huonompi. Yksikään puolueen ehdokkaista ei kerännyt yli 10 000 ääntä. Pekka Haavistokin joutui tyytymään vain vähän yli 8 000 ääneen.
Vihreistä on tullut hajuttomia ja värittömiä. Siihen yhdistyy, Osmo Soininvaaran mukaan, kyvyttömyys tarjota relevanttia yhteiskunnallista analyysia.
Vuoden 2023 eduskuntavaalit lienevät monelle puolueelle lopulta vedenjakajahetki. Se hetki, jolloin se vanha pelikirja pitää polttaa ja jolloin pitää suunnata kohti uutta ja tuntematonta.
