Oppilas käyttää kaiken aikansa kavereiden kanssa virnuiluun, toisten nauramiseen ja huomion saamiseen. Kun opettaja vaatii tekemään jotain, hän hermostuu ja heittää ensimmäisen tavaran, tussin. Se ei osu kehenkään. Hiljenee hetkeksi. Ei edelleenkään tee mitään.
Opettaja huomauttaa, lentää toinen esine, maalarinteippi. Se osuu toiseen oppilaaseen. Opettaja korottaa ääntä, oppilas nousee ylös, työntää pulpetin raivolla eteenpäin ja huutaa täysillä V**TU ja kävelee ulos.
Opettaja jatkaa laventamisen ja supistamisen opetusta. Kun oppilaat alkavat tehdä harjoituksia, opettaja laittaa viestin kotiin: lähti tunnilta, onko lääke otettu?
Toinen oppilas on keskittynyt oman pulpettinsa kaivamiseen, heittelee sieltä tavaroita lattialle. Opettaja kehottaa ottamaan matematiikan kirjan esille. Ottaa muttei tee mitään. Räplää paperin palasia, saksii niitä pienemmäksi.
Opettaja kiertää luokassa auttamassa laskemisessa ja sen jälkeen laittaa viestin vanhemmille: onko lääke otettu?
Kun paperinpalat on saksittu, alkaa oppilas saksia takana istuvan oppilaan tavaroita. Tulee sanomista, äänet nousevat. Opettaja tajuaa, ettei oppilas voi itselleen mitään, menee vain liian lujaa. Ohjaa oppilaan käytävään pöydän ääreen matikan kirjan kanssa ja hakee viereisestä luokasta avustajan vahtimaan.
Avustaja tulee luokkaan ja pyytää opettajaa käytävälle. Sinne siirretty oppilas on karannut ja jättänyt jälkeensä täysin tuhotun matematiikan kirjan ja lyönyt nyrkillä ohi kävellyttä oppilasta. Viesti kotiin: karannut koulusta.
Kesken tunnin luokkaan tulee myös oppilas, joka pistäytyy halutessaan koulussa. Ei reppua, ei mitään mukana paitsi muutama nikotiinipussi, jotka ehtii välitunnilla myydä ennen häviämistä.
Kotona huoltajat kysyvät lapsiltaan, miten päivä meni. Ei mitään erikoista, ihan normipäivä, he vastaavat.
Meillä on nyt, tänä inkluusion ja integraation kulta-aikana, luokkia, joissa on kaikenlaisia oppijoita: väkivaltaisia, jotka ovat ok silloin, kun lääke on oikea ja vaikuttaa koulupäivän ajan. Kovin usein lääke on vaihdossa tai kokeilussa ja silloin luokassa voi tapahtua mitä vain. Opettajan on pidettävä sakset piilossa ja laitettava kyseiset oppilaat istumaan mahdollisimman kauas muista. Silti päivittäin tulee tilanteita, joissa muiden oppilaiden turvallisuutta ei kyetä takaamaan.
Aggressiivisuus näkyy lyömisenä ja karjumisena tai sitten kiroiluna, tavaroiden heittämisenä ja huutamisena. Luokkaan on sijoitettu oppilaita, jotka voivat huonosti, ovat masentuneita tai eivät motivoidu koulunkäynnistä.
Näiden lisäksi on jokaisessa luokassa autismia, aspergeria, addiktoituneita, mutisteja, tehostettua tukea, erityistä tukea, kehityksen viivästymää.
Siellä on oppilaita, jotka joutuvat joka päivä pelkäämään. Pitää sopeutua, ennakoida, väistää, juosta pakoon. Päähän lentää erilaista tavaraa, pahimmillaan tulee nyrkistä. Pitää olla ostamatta nikotiinia ja vapea, vaikka myynti tapahtuu nenän alla.
Pitäisi tietenkin olla avustajia ja jakotunteja, mutta kun ei ole.
Opetus on vaativaa, kun erilaisia oppijoita on yhtä monta kuin on luokassa istujaa. Pitäisi ottaa huomioon kaikkien erityistarpeet. Yksi ei suostu puhumaan, toinen ei osaa vielä lukea, kolmas käy aivan ylikierroksilla ja neljäs makaa pulpetin päällä masentuneena. Viides puhuu tauotta, kuudes kieppuu tuolilla ympäri, seitsemäs pyytää päästä vessaan ja jää heti vapen poltosta kiinni, kahdeksas heittää kyniä toisten niskaan. Ja sitten vielä ne 20 muuta.
Vantaan 12-vuotiaan kouluampuminen ei yllättänyt yhtään. Aika moni opettaja totesi, että no niin, nyt se tapahtui. Omat kokemukseni parilta viime vuodelta ovat aivan erilaisia kuin aiemmilta vuosilta. Oikeasti pelkään joka päivä jotain kauheaa tapahtuvaksi. Kontrolli ei ole enää minulla, koska osa lapsista ei hallitse enää itseään. Ei ole mitään rajaa enää sillä, mitä voi tehdä ja sanoa.
Kiusaaminen on raaistunut. Uudet kiusaamistapaukset saavat kokeneet ammattilaiset hiljaiseksi itkevän lapsen edessä, koska ei kerta kaikkiaan tiedä, mitä pitäisi sanoa.
Ensimmäinen ruutitynnyri on räjähtänyt.
