Risto Murto kuulostaa puhelimessa mietteliäältä, ja sitten putoilevat sanat. Miltä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta hänen silmissään näyttää. Tai mitä se todellisuudessa jo on.
– Teemme hyvinvointivaltion päätöksiä, joista emme pysty pitämään kiinni. Kykymme toteuttaa niitä on jo mennyt. Ristiriita poliittisten päätösten ja arkirealismin välillä – se vain kasvaa.
Murto on työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja. Viime vuonna hän julkaisi kirjan Puuttuvat puoli miljoonaa, jossa hän käsitteli ikääntymisestä aiheutuvaa Suomen väestökatoa.
Kirja on hätähuuto jo pitkään tiedossa olleen ongelman osalta. Suomi kohtaa ikääntymisen haasteet eurooppalaisittain etukenossa. 85 vuotta täyttäneiden määrä lähes kaksinkertaistuu nykyisestä vuoteen 2035 mennessä. Vuonna 2070 jo joka kolmas suomalainen on vähintään 64-vuotias.
Ikääntymisen takia sote-palvelujen tarve kasvaa rajusti lähivuosina. Samaan aikaan kuntien ja hyvinvointialueiden työntekijöistä noin kolmannes jää eläkkeelle seuraavan kymmenen vuoden aikana.
Ongelmat kietoutuvat kohtalokkaalla tavalla toisiinsa. Ja kun työikäisen väestön osuus pienenee, verotulojakin on vähemmän. Mahdollisuudet rahoittaa hyvinvointiyhteiskunnan palveluja heikkenevät.
Kirjan johtopäätös on selvä. Suomi tarvitsee lisää väkeä. Ennen kaikkea työperäistä maahanmuuttoa. Myös kotimaassa syntyvyys pitäisi saada nousuun. Nykymenolla vuonna 2030 Suomessa on 80 kuntaa, joissa syntyy alle 15 lasta.
Työperäinen maahanmuutto ei ”ihmelääke”
Työikäisen väestön kasvun tarve on kuitenkin hurja. Valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Juha Majanen arvioi, että työperäinen maahanmuutto pitäisi saada jopa kolminkertaistettua tämänhetkisestä, jotta sillä olisi todellista vaikutusta. Samaa sanoo Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla.
– En usko, että työperäinen maahanmuutto on sellainen ihmelääke, jota voisimme toteuttaa siinä mittakaavassa, että se pelkästään meidän taloudelliset ongelmamme poistaisi, arvioi Murtokin.
Kirjassaan Murto nostaa esiin syrjäytymisvaarassa olevat nuoret miehet. Heidän tukemisensa. Tässä hän näkee mahdollisuuksia nostaa syntyvyyttä. Helppo tie tämäkään ei ole.
Viime vuonna Suomessa kuoli ennätysmäärä ihmisiä sitten sotavuosien. Vauvoja syntyi vähiten yli 150 vuoteen. Virkamieslähteistä arvioidaan, että syntyvyyden reipas nostaminen vaatisi Suomessa todella radikaaleja keinoja, joista ei käytännössä voida edes keskustella. Jos vauvasta saisi esimerkiksi kolmanneksen pois tuloverosta, johtaisi tämä saman tien isoihin eettisiin ongelmiin.
Onko Suomi tuomittu alhaiseen kasvuun ja kituvaan hyvinvointivaltioon? Kirjan loppulehdillä Risto Murto nostaa esiin myös tämän vaihtoehdon. Tarvittaisiin merkittävä työn tuottavuusloikka. Enemmän investointeja, uudenlaista ajattelua, teknologian soveltamista. Tällaisen loikan ottaminen näyttää Suomessa kuitenkin vaikealta.
Murron mukaan suurin riski onkin, että vanheneva Suomi alkaa kaihtaa muutoksia. ”Elintasomme nousun kannalta taloutemme ja yhteiskuntamme muuttuvat nyt liian hitaasti, eivät liian nopeasti”, hän kiteyttää kirjansa loppulehdillä.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Puhelimen päässä on hiljaista.
– Kysymys on siitä, miten me pystymme turvaamaan hyvinvointivaltion rahoituksen. Ja tällöin joudumme keskustelemaan myös siitä, mikä on yksilön ja valtion välinen työnjako näissä asioissa. Valtion vastuiden vyöryttäminen yhä laajempiin palveluihin on täysin epärealistista tällä rahoituspohjalla.
Bikini, lättähattu ja hyvinvointivaltio
Vuoden 1954 Mitä Missä Milloin -kirjassa esiteltiin parisen kymmentä suomalaista uutta sanaa. Joukossa olivat muun muassa bikini, lättähattu, pakaste, puistotäti, rivitalo – ja hyvinvointivaltio. Viimeksi mainittu määriteltiin valtioksi, jossa ”valtiovallan toimenpitein taataan sosiaalinen turvallisuus ja hyvinvointi kaikille kansalaisille”.
Suomessa hyvinvointivaltiota oli ryhdytty rakentamaan sotien jälkeen toisenlaisessa väestörakenteessa mitä nyt. Työikäisen väestön osuus kasvoi pitkälle 1980-luvulle saakka. Nyt asetelma on kääntynyt päälaelleen. Suomessa ihmisiä kuolee enemmän kuin syntyy. 1940-luvun lopulla syntyneet niin sanotut suuret ikäluokat lähestyvät ikää, jolloin hoivapalvelujen tarve kasvaa merkittävästi.
Tilanteen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Valtiovarainministeriön ex-valtiosihteeri Raimo Sailas nosti kestävyysvajeen esiin jo vuosikausia sitten ja patisteli päättäjiä toimiin. Hyvinvointivaltion menojen ja palvelujen paisuttaminen on kuitenkin jatkunut. Rakenteellisten uudistusten teko on takkuillut ja siirtynyt.
Viime eduskuntavaalien jälkeen työnsä aloittanut Antti Rinteen (sd.) hallitus lisäsi ensitöikseen pysyviä menoja 1,2 miljardilla eurolla, minkä päälle vielä miljardikaupalla niin sanottuja tulevaisuusinvestointeja.
Tämä vaalikausi on osoittanut karulla tavalla maailman arvaamattomuuden. Koronapandemia ja Venäjän sotatoimet Ukrainassa. Samalla paljastui, miten nopeasti yllättäviä – ja isoja – menolisäyksiä voi tulla eteen. Velkaa on jouduttu ottamaan velan päälle. Korkomenot koettelevat kansalaisia. Samalla pitäisi varautua väestön ikääntymiseen ja kestävyysvajeen taklaaminen – nämä ongelmat eivät ole mihinkään poistuneet. Päinvastoin: niihin vastaaminen näyttää nyt entistä vaikeammalta.
Suomessa valtiovarainministeriö arvioi joulun alla, että julkista taloutta pitäisi sopeuttaa vähintään yhdeksällä miljardilla eurolla kahden seuraavan vaalikauden aikana. Menojen sopeutuksesta valtaosa pitäisi tehdä jo ensi hallituskaudella. Jos näin toimitaan, tämä tasapainottaisi ministeriön mukaan julkisen talouden ja kuroisi pitkän aikavälin kestävyysvajeenkin lähes umpeen.
Tavoitteeseen pääseminen vaatisi tosiasioiden tunnustamista. Työperäisen maahanmuuton merkittävää lisäämistä. Isoja rakenneuudistuksia. Leikkauksia ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan ja sosiaalietuuksiin työnteon kannustamiseksi. Menojen sopeutuksia ja työn tehostamista etenkin sote-sektorille, jolla syntyvät käytännössä suurimmat kustannukset.
Iso osa poliittisista puolueista välttelee kuitenkin näistä puhumista. Vaalit ovat ovella ja niihin mennään paljolti sammutetuin lyhdyin.
Lupauksista tingitään jo nyt
Onko meillä mahdollista pitää nykyisenkaltaisia sote-palveluita tulevaisuudessa?
– Se tulee olemaan vaikeata, koska pullonkauloina ovat niin rahoitus kuin henkilöstökin, vastaa taloustieteilijä Sixten Korkman. Vuonna 1948 syntyneenä hän kuuluu itsekin suuriin ikäluokkiin.
Jos rahaa ja henkilöstöä ei ole, silloin ajaudutaan järjestelmään, ”jossa lupauksia on olemassa, mutta niistä tingitään käytännössä eri tavoin”.
– Ja sitä tapahtuu jo nyt.
Ihmiset roikkuvat hoitojonoissa. Henkilöstöpulan takia ikäihmisten hoivakoteja on suljettu. Päiväkodeista vedotaan vanhempiin, jotta nämä hakisivat lapsensa aiemmin hoidosta.
Toimiessaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) ja Etlan toimitusjohtajana 2011 Korkman kirjoitti raportin Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta. Raportista paistoi huoli suomalaisen hyvinvointivaltion rahoituspohjasta ja velkaantumisesta. Yhtenä keinona Korkman väläytti universaalisuusperiaatteen tarkistamista.
Hyvinvointilupauksen nykyistä tarkempaa määrittelyä. Missä laajuudessa julkinen terveydenhuolto kantaa vastuuta kansalaisista, mikä jää omalle vastuulle. Mikä on vanhusten hoivapalvelujen määrä ja laatu, jonka pitäisi olla joko ilmaista tai voimakkaasti alihinnoiteltu.
Sixten Korkmanin mukaan pohdinta on ajankohtaista nytkin. Hän korostaa universaalisuusperiaatteen olevan ”arvokas”. Se erottaa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan angloamerikkalaisesta. Mutta:
– Se on aika kallis, jos se otetaan ihan tosissaan.
Myös kansliapäälliköt sivuavat tuoreessa Mahdollisuudet Suomelle -raportissaan universaalisuusperiaatetta todeten merkittävän osan etuuksista olevan universaaleja – siis periaatteessa kaikille kuuluvia. He kannustavat poliitikkoja kohdentamaan etuuksia ja palveluita jatkossa etenkin ihmisryhmille, jotka hyötyvät niistä eniten.
”Tarveperusteinen kohdennus on tehokkaampaa ja edistää osallisuutta, työkykyä sekä työllisyyttä”, kirjoittavat kansliapäälliköt seuraavaa hallitusta evästäen. Esimerkkinä raportissa väläytetään tässä yhteydessä grafiikkaa, joka kuvaa menetettyjen elinvuosien selkeää kytköstä pienituloisimpaan viidennekseen väestöstä.
Suomessa monet kokevat, että hyvinvointiyhteiskunta on käytännössä jo jakaantunut. Julkisiin terveyspalveluihin turvautuvat he, jotka eivät kuulu työterveyshuollon piiriin tai joilla ei ole varaa yksityisiin palveluihin. Suomalaisperheistä jo puolet on hankkinut lapselleen vakuutuksen, jolla pääsee tarvittaessa nopeasti yksityiselle lääkärille korvatulehduksen yllättäessä.
Epätietoisuus ja luottamuspula. Ne koettelevat tällä hetkellä julkisia sote-palveluita. Vielä isompi kysymys on tulevaisuus.
Jos rahat loppuvat, korostuu yksilön vastuu
Läpinäkyvyyttä sote-palvelujen suhteen on perään kuuluttanut myös pankkeja ja vakuutuslaitoksia edustava Finanssiala ry. Etujärjestön mielestä suomalaisten pitäisi saada tietää paremmin, minkälaisiin julkisiin sote-palveluihin he ovat käytännössä oikeutettuja ja miten yhteiskunta kykenee niihin vastaamaan.
Minkälaisiin palveluihin Suomella on tulevaisuudessa käytännössä varaa.
Järjestön marraskuussa teettämässä kyselytutkimuksessa myös 82 prosenttia poliittisista päättäjistä katsoo, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelulupausta tulisi selkeyttää. Millaisiin sote-palveluihin kansalaisilla on oikeus ja mikä jää omalle vastuulle – täydennettäväksi mahdollisesti omalla rahalla tai vakuutuksilla.
– Jos palvelulupaus on epäselvä, tämä johtaa helposti ihmisten mielissä myös päällekkäisiin tapoihin varautua. Tämä hankaloittaa myös yksityisen puolen tuotekehitystä ja mahdollisuuksia täydentää julkista sektoria, jos vastuun rajapinnat eivät ole selvät, huomauttaa johtava asiantuntija Päivi Luna Finanssiala ry:stä.
Selvää kuitenkin on, ettei palvelulupauksen määrittely ole käytännössä mikään helppo tehtävä. Realisteja suomalaiset silti ovat, mitä tulee hyvinvointivaltion tulevaisuuteen. Helsingin Sanomien kyselyssä kolme neljästä uskoo, ettei nykyisenkaltaiseen hyvinvointivaltioon ole jatkossa enää varaa.
– Hyvinvointivaltion yksi lupaus on, että lapset eivät hoida vanhempiaan. Hyvinvointivaltion kriisiytyminen kyseenalaistaa tämän pohjoismaisen vanhustenhoidon ytimen. Ja se prosessi on minusta lähtenyt jo liikkeelle, pohtii Risto Murto.
Toinen tulevaisuuden ilmiö – ja riski – on Murron mukaan se, että ikäihmisten hoito rakentuu käytännössä yhä enemmän yksityisten kotihoidonmarkkinoiden varaan. Niillä, joilla on varaa, turvautuvat yksityisiin palveluihin. Ilmiö on nähty kauttaaltaan jo perusterveydenhuollossa.
Entä veronmaksajan oikeudet?
Hyvinvointivaltion rapautuminen tai muutos ei ole tältä osin ongelmatonta, kun kaikki osallistuvat sen rahoittamiseen kuitenkin käytännössä verovaroin.
– Nettoveronmaksajalle tilanne on kiusallinen, jos hän ei käytännössä saa enää hyvinvointivaltion peruspalveluja, vaikka hänen veroasteensa on korkea, Murto huomauttaa.
Mitä siis hyvinvointivaltion pelastamiseksi pitäisi tehdä? Ja kuinka koviin ratkaisuihin kansalaiset olisivat itse valmiita?
Suomalaisista enemmistö eli 65 prosenttia olisi valmis leikkaamaan menoja julkisen talouden tasapainottamiseksi. Vain neljännes turvautuisi verojen korotuksiin, ilmenee Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) loppuvuodesta julkaisemasta tutkimuksesta. Kaksi kolmesta aloittaisi sopeutustoimet myös heti kevään eduskuntavaalien jälkeen. Yli puolet katsoo, että Suomi elää liikaa velaksi.
Päijät-Hämeen hyvinvointialuejohtaja Petri Virolainen ei näe suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan olevan vielä kriisissä, mutta korostaa, että asioita on uskallettava tehdä toisin.
– Emme pysty ylläpitämään sote-palveluita, jos toimimme samalla tavalla kuin tähän saakka. Väestön ikääntymistä ehkä vieläkin merkittävämpi syy on se, että palvelutarjontavalikoima kasvaa koko ajan ja haluamme jatkuvasti nykyistä parempia palveluita.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
– Meidän täytyy keskittyä julkisissa sote-palveluissa siihen, mistä saamme kaikkein suurimman hyödyn.
– Meidän pitäisi olla jatkossa kriittisempiä, millä perustein teemme hoitopäätöksiä. Teemme varmuuden vuoksi paljon erilaisia tutkimuksia ja hoitoja. Meidän pitäisi päästä parempaan vaikuttavuuteen silläkin riskillä, että jotain jää huomaamatta.
Asioita uskallettava tehdä toisin
Virolainen viittaa samaan kuin kansliapäällikötkin raportissaan: etuuksien ja palveluiden nykyistä parempaan kohdentamiseen. Keinoja on tulevaisuudessa olemassa, jos niitä halutaan käyttää.
– Esimerkiksi ihmisten ostoskäyttäytymisestä voisi olla nähtävissä, mihin väestönosaan ennakoivan terveydenhuollon toimia kannattaisi kohdentaa sen sijaan, että kohdennamme niitä kaikkialle.
Myös sote-palvelujen käytännön tuottamisessa Virolainen näkee paljon tehostamisen varaa. Henkilöstö tekee työtä, jota voitaisiin tehdä toisin. Tiukkoja kelpoisuusvaatimuksia tulisi purkaa.
– Meillähän on nyt sellainen tilanne, että jos ihminen on kotihoidossa, hänen puolisonsa on tarpeeksi pätevä antamaan lääkkeitä. Jos ihminen on laitoshoidossa, on oltava kuitenkin aika korkeasti koulutettu henkilö, joka voi antaa hänelle lääkkeitä.
Petri Virolaisen mukaan henkilöstön riittävyys on sote-palveluiden turvaamisen kannalta kriittisempi kysymys kuin raha.
– Tämä ei ratkea sillä, että kuljetamme tänne työntekijöitä muualta, vaan kyllä edellytyksenä on, että vähennämme työn tekemisen tarvetta. Ja tämä tarkoittaa uuden teknologian selkeästi suurempaa hyödyntämistä, mitä me teemme tänä päivänä, hän korostaa.
Kuten lääkkeenjakorobotteja tai yöpukuja, joiden sensorit hälyttävät kotihoidon asukkaan poikkeavista toiminnoista. Parhaassa tapauksessa ambulanssi on jo odottamassa aamulla ovella ennen kuin hän itse ymmärtää tarvitsevansa apua.
Takertumisesta vanhaan käy esimerkkinä tämän hallituksen ajama päätös 0,7 mitoituksesta ikäihmisten ympärivuorokautisissa hoivakodeissa.
– Nythän tässä on normitettu hoivapalveluita niin, että mitoitus koskee yhtä, ainoaa sektoria. Eihän meillä ole mitoitusta siihen, kuinka paljon erikoissairaanhoidon vuodeosastolla saa olla potilaita. Tai päivystyksessä ihmisiä. Ymmärrän normituksen taustalla olevan ajatuksen, mutta se johtaa siihen, että hoitoa ei pystytä tarjoamaan välttämättä ollenkaan. Tällä hetkellä meillä on hoivapaikkoja kiinni, koska mitoitus niissä ei täyty. Tämä merkitsee sitä, että hoivaa tarvitsevat ihmiset ovat kotona ja tämä ei voi olla kenenkään edun mukaista.
Edessä myös vaikeita ratkaisuja
– Henkilöstöpulan takia joudumme tekemään myös sellaisia ratkaisuja, jotka eivät ole olleet tähän mennessä helppoja, hän jatkaa.
On pohdittava, mitkä palvelut tai toimenpiteet kuuluvat oikeasti julkiselle sektorille. Mitkä ovat taas sellaisia, jotka eivät ole ehkä niin välttämättömiä. On hyväksyttävä se, että joissain hoitotoimissa asian tekee kone, vaikka ihminen tekisi sen ehkä paremmin. On otettava käyttöön edullisempia lääkkeitä, jos niiden vaikutus on lähes sama kuin kalliimpien vaihtoehtojen.
On vedettävä tiukempia rajoja sille, missä määrin esimerkiksi kuntoutusta jatketaan tilanteessa, jossa ihminen ei ole itse motivoitunut eikä tästä katsota saatavan merkittävää hyötyä. On pohdittava terveiden ja työkykyisten mahdollisuuksia kantaa enemmän vastuuta itsestään. Lisätä velvoittavuutta liittyen julkisella rahalla tehtäviin kalliisiin hoitotoimenpiteisiin, kuten leikkauksiin.
– Jos meillä on esimerkiksi suunnitteilla leikkaus, jossa henkilön tupakanpoltto aiheuttaa ison riskin leikkauksen onnistumiselle tai haavan paranemiselle, pitäisikö voida edellyttää tupakan polton lopettaminen ennen kuin leikkaukseen ylipäänsä ryhdytään.
”Vaikka elintasomme ei vielä täysin ylläkään muiden pohjoismaiden tasolle, se on sitä nopeasti saavuttamassa ja Suomi kuuluu jo nyt ilman epäilyä maapallon verrattain harvalukuisten hyvinvointivaltioiden joukkoon”. Näin eteenpäin vievässä hengessä suomalaista hyvinvointivaltiota luonnehdittiin ulkopoliittisissa asiakirjoissa 1961-1962.
Tekstikatkelma löytyy nykysuomen sanakirja-arkistosta.
Suomalainen hyvinvointivaltio on ollut menestystarina, mutta mikä on sen tulevaisuus?
– Rahoituspohjan osalta tilanne näyttää huolestuttavalta, jos meillä ei ole kasvua. Näitä velkoja ei ole enää mahdollista tasapainottaa ilman talouskasvua. Ja tässä mielessä olen huolestunut sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta. Jos tämä sukupolvi vain lisää hyvinvointipalveluita, kantokyky ei riitä enää tuleville lapsille, Risto Murto summaa.
Näin perusasetelma kääntyisi päälaelleen. Aikoinaan hyvinvointivaltiota ryhdyttiin rakentamaan, jotta etenkin tulevilla sukupolvilla olisi asiat paremmin.
Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan myös viime viikolla ilmestyneessä Nykypäivä-lehdessä (nro 1/2023)