”Hukkaan heitettyä aikaa” – näin peruskoulu syrjii lahjakkaita

Joona Heiskanen teki jo pienenä tosi pitkiä jakolaskuja päässä. Ne syntyivät usein perheen kanssa metsäretkillä. Samalla kun Joona käveli, hän laski.

– Äiti saattoi kysyä, paljonko on vaikka 4527 jaettuna seitsemällä. Ja sitten jaoin sen kokonaan. Laskin sen osissa. Ja äiti tarkisti.

Jos Mikko Ylinen ei saanut lapsena unta, hän ryhtyi sängyssä laskemaan. Keksi kaksi satunnaista lukua ja jakoi ne toisillaan.

Alakoulussa Elias Hawkinsia ei mikään oppiaine kiinnostanut niin kuin matematiikka.

Heiskanen, Ylinen ja Hawkins ovat istahtaneet rehtori Maija Vanhasen työhuoneen pyöreän pöydän ympärille. Seinällä heidän yläpuolellaan komeilee piin symboli.

Nuoret miehet ovat Helsingin Maunulassa sijaitsevan matematiikkalukion abiturientteja. Tänne erikoislukioon he löysivät tiensä Maunulan yhteiskoulun matematiikkaluokalta. Vanhemmat tai ”äiti” mainitaan erikseen kannustajina, kun heiltä kysyy, miten he tulivat hakeutuneeksi matematiikan painotettuun opetukseen. Sieltä oli luonteva jatkaa erikoislukioon. Molemmat sijaitsevat vielä samassa rakennuksessa.

Maunulan matematiikkalukioon otetaan joka vuosi 32 oppilasta. Sinne haetaan kouluarvosanoilla ja pääsykokeilla.

Joona Heiskasta, Mikko Ylistä ja Elias Hawkinsia kuunnellessa käy selväksi, että matematiikka oli heille alakoulussa todella helppoa.

– Olin ykkösluokan syksyllä tehnyt jo kaikki ykkösen ja kakkosen kirjat. Se oli vaan niin hauska laskea niitä laskuja! Pyysin aina vaan lisää niitä kirjoja. Ja sitten kun kaikki ala-asteen materiaalit oli tehty, en oikeastaan tehnyt ala-asteella enää mitään, sanoo Ylinen.

Mikko Ylinen sanoo suoraan, ettei kaivannut matematiikasta mitään haasteita.

– Olin tottunut siihen, että matematiikka on helppoa. Ja halusin, että se on helppoa.

Nyt asiat ovat toisin. Nuorten miesten puheissa vilisevät matriisilaskenta, differentiaaliyhtälöt ja monet muut käsitteet, joista he puhuvat silminnähden innoissaan.

– Todellakin! huudahtaa Mikko Ylinen kysyttäessä, onko hänestä hyvä, kun asioita joutuu nyt oikeasti pähkäilemään. Hänen päällään on valkoinen t-paita, jossa on olympiarenkaita muistuttavia kuvioita. Se on peräisin kilpamatematiikkaleiriltä Ruotsista.

Alan kilpailuihin usein osallistunut Ylinen vertaakin matematiikkaa urheiluun. Molemmissa voi ja pitää treenata, jotta yltää aina vain parempiin suorituksiin.

Täällä lukiossa ilmapiiri ei ole kuitenkaan kilpailullinen, vaan kannustava. Yhteisö on vahva.

– Täällä on mukavaa, kun kaikkia kiinnostavat samat asiat, sanoo Hawkins.

– Kaikki pyrkivät auttamaan toisiaan tehtävissä. Aina jos on epäselvää, voi kysyä naapurilta, jatkaa Heiskainen.

Ja onhan täällä hauskaakin, vaikka se saattaa olla erilaista kuin jossain muualla.

– Siinä missä joku 18-vuotias saattaa mennä perjantai-iltana baariin, me tullaan tänne koululle laskemaan matikkaa. Ja kun puhutaan festareista, meillä on täällä sellaiset harppi-festarit, joissa on matematiikkapuheenvuoroja, hauskaa yhdessä tekemistä ja tietenkin pizzaa, nauraa Ylinen.

Parikymmentä vuotta sitten opettajaksi opiskeleva Sonja Laine istui luennolla. Inkluusio oli vahvasti rantautumassa suomalaiseen koulujärjestelmään. Kantavana ajatuksena oli yhdenvertaisuus ja se, että jokaisella on oikeus opiskella tavallisessa luokassa. Erityisopetusta ja -luokkia haluttiin karsia.

– Kiinnostuneena opiskelijana kysyin, miten tässä inkluusioajattelussa on huomioitu sellaiset oppilaat, jotka oppivat nopeasti ja tarvitsisivat lisähaastetta.

Luennoitsija vaivaantui eikä kysymykseen tullut vastausta. Laine ymmärsi, mikä ryhmä suomalaisessa koulujärjestelmässä oli vaarassa jäädä sivuun. Hän kiinnostui aiheesta. Syntyi gradu, sitten vuonna 2016 väitöskirja opettajien käsityksistä lahjakkaiden opetuksessa.

Viime vuonna julkaistiin Sonja Laineen,Taina Makkosen ja Kirsi Tirrin kirja Lahjakas oppija koulussa. Lahjakkuudesta puhuminen herättää tunteita. Aihe on yhä jossain määrin tabu suomalaisessa, tasa-arvoa korostavassa peruskoulussa. Saatetaan puhua, että kaikkihan ovat lahjakkaita, vaikka oikeammin olisi todeta, että jokaisella oppilaalla on erilaisia vahvuuksia.

Mitä on lahjakkuus? Tunnetun kanadalaisen psykologin Francoys Gagnén mukaan lahjakkuudella tarkoitetaan selvästi keskitason yläpuolella olevia taipumuksia, kykyjä tai potentiaalia. Tyypillisesti lahjakkuus ilmenee tietojen ja taitojen omaksumisen nopeutena ja helppoutena.

Vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelmassa viitataan ensimmäistä kertaa lahjakkaisiin ja taitaviin oppilaihin. Opetuksen eriyttäminen mainitaan lähes 76 kertaa. Sillä tarkoitetaan opetuksen muokkaamista niin, että se vastaa kunkin oppilaan yksilöllisiä tarpeita. Eriyttämisestä pitäisi tehdä paitsi alas- myös ylöspäin.

Nuori tutkija sai ”elitistileiman”

On menty siis eteenpäin siitä, kun Sonja Laine kiinnostui aikanaan lahjakkaista oppilaista. Silloin aiheesta oli vaikea puhua. Nuori tutkija sai ”elitistileiman”. Miksi puhua niiden lasten oikeuksista, joilla menee muutenkin hyvin.

– Aika monessa tilaisuudessa tulin kyseenalaistetuksi tämän aiheen kanssa, myöntää Laine.

Istumme Helsingin yliopiston kahvilassa. Laineella on edessään kuppi cappuccinoa. Se, että opetussuunnitelmassa on nyt mustaa valkoisella, ei tarkoita vielä sitä, että kaikki olisi hyvin.

On edelleen syvälle juurtuneita käsityksiä siitä, miten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta pitäisi suomalaisessa koulumaailmassa edistää. Paineita keskittyä niihin oppilaisiin, jotka ovat vaarassa pudota kelkasta. Ajatuksia, että nopea ja lahjakas oppilas pärjää itsekseen, koska osaa jo asiat.

Viime aikoina on käyty myös kriittistä keskustelua painotetusta opetuksesta. On nostettu esiin, miten musiikki- ja urheiluluokat eriarvoistavat oppilaita, koska kaikissa perheissä ei ole varaa harrastuksiin, jotka saattavat vaikuttaa pyrittäessä kyseisille luokille.

Toisaalla on haikailtu takaisin tasoryhmiä. Julkisessa keskustelussa saattaa unohtua, että oppilaita voi edelleen jakaa taitojensa perusteella ryhmiin, kunhan ryhmät eivät ole pysyviä, kuten vielä 1980-luvulla.

Sonja Laineen mielestä painotetuilla luokilla on paikkansa suomalaisessa koulujärjestelmässä, vaikka ilmassa onkin ”isoja kysymyksiä” siitä, miten niille pääsyä voitaisiin kehittää. Laine ei vastusta myöskään joustavia tasoryhmiä.

Olennaista on, että oppilaiden yksilölliset lähtökohdat ja taidot on kyettävä huomioimaan tavalla tai toisella ihan tavallisessa luokassa. Ja nyt tullaan siihen, miksi tämä on niin tärkeää.

Lahjakkuus on moninaista. Se ei ole sitä, että hallitsee tiedot ja suoriutuu kaikesta valtavan hyvin. On matemaattista, kielellistä, liikunnallista ja taiteellista lahjakkuutta.

Oppimisvaikeuksista tai lukihäiriöstä kärsivä lapsi voi olla jossain toisaalla äärimmäisen lahjakas. Maahanmuuttajataustaisen lapsen lahjakkuus voi jäädä kielivaikeuksien takia piiloon.

Kaikissa perheissä ei ole voimavaroja ja kykyjä tunnistaa oman lapsen lahjakkuutta, ja kannustaa häntä kehittämään taitojaan. Opettaja voi olla tässä korvaamaton.

Ja jos taas lapsensa lahjakkuuden tiedostavat vanhemmat havaitsevat, ettei koulu kykene tässä tukemaan ja lapsi vain tylsistyy tunneilla, katseet suuntautuvat muualle. Suomikin saattaa olla pian tiellä, jossa syntyy erikoiskouluja lahjakkaille lapsille jo varhaisessa vaiheessa.

– Ja tämä olisi aika hurja, ei-toivottava kehityskulku, koska minusta peruskoulussamme on valtavasti hyvää, Sonja Laine sanoo.

Alisuoriutumisen seuraukset

Jos lahjakas lapsi jää koulussa vaille tarvitsemaansa tukea, tämä voi johtaa alisuoriutumiseen. Oppimisen ilo ja motivaatio haastaa itseään kärsivät. Jos kaikki on liian helppoa, hän ei opi myöskään ponnistelemaan. Monet opiskeluun ja työelämään liittyvät taidot saattavat jäädä kehittymättä. Ja jossain seinä tulee väistämättä vastaan.

– Ja sitten jos ajattelemme tätä yhteiskunnan kannalta, niin eihän meillä ole varaa menettää näitä kykyjä. Meillä on Suomessa isoja haasteita, joita ratkaisemaan me tarvitsemme tulevaisuudessa näitä ihmisiä, Laine huomauttaa.

Kun kuulee uutisia tämän päivän kouluista, syntyy käsitys hälyisistä ja kaoottisista luokista. On kielitaidottomuutta, oppimisvaikeuksia, käytöshäiriöitä. Opettajan työ kuulostaa paljon vaativammalta kuin ennen. Lahjakkaiden tukeminen kuulostaa tärkeältä, mutta käytännössä opettajan kaikki voimavarat voivat kulua toisaalle.

Ovatko opettajat mahdottoman tehtävän edessä?

Sonja Laine sanoo ymmärtävänsä opettajien työn haasteet ja eri suunnilta kasvaneet vaatimukset, mutta:

– Jos katsotaan opetussuunnitelmaa ja halutaan pitää siitä kiinni, opettajan ammattitaitoon yksiselitteisesti kuuluu opetuksen eriyttäminen myös ylöspäin. Tätä pystyy tekemään ja toisaalta, sitä pitää myös tehdä.

Laine työskentelee opettajan koulutuksen parissa ja on täydennyskouluttanut opettajia aiheesta. Sen hän toteaa suoraan, että opettajat jäävät asian kanssa liiaksi yksin.

– Opetuksen järjestäjiä pitäisi selkeämmin velvoittaa pohtimaan, miten lahjakkaiden oppilaiden tuki järjestetään. Meillä on tällä hetkellä kuntia, joissa tästä ei oikein saa puhuakaan ja sitten on taas kuntia, joissa on tehty toimintasuunnitelmia asian eteen. Suomessa oppilaat ja opettajatkin ovat varsin epätasa-arvoisessa asemassa tällä hetkellä.

Eriyttämisen lisäksi on olemassa myös muita mahdollisuuksia tukea lahjakkaita oppilaita. Lapsi voi esimerkiksi aloittaa koulun vuotta aiemmin, hypätä yhden vuosiluokan yli tai opiskella jossain aineessa ylemmän vuosiluokan tunneilla. Ja sitten on olemassa erilaisia opetusta rikastuttavia, syventäviä ja laajentavia mahdollisuuksia ja materiaaleja.

– Tunnistamisen näkökulmasta olennaista on, että opettaja katsoo myös lapsen kiinnostusta. Mikä on se, mistä silmät syttyvät ja kykenisi sitten havainnoimaan, miten ja kuinka nopeasti oppimisprosessi etenee, ja tukemaan tässä, Laine pohtii.

Jos lahjakkuudesta puhuminen herättää tunteita, älykkyys on kenties vieläkin isompi tabu suomalaisessa koulukeskustelussa. Mieluummin puhutaan ahkeruudesta kuin älykkyydestä koulumenestyksen taustalla.

Älykkyys on kognitiivista kyvykkyyttä. Se ilmenee selkeimmin matemaattisissa aineissa ja kielissä, mutta on jossain määrin kytköksissä melkein kaikkiin lahjakkuuksiin. Näin sanoo älykkyystutkija Markus Jokela Helsingin yliopistosta.

Älykkyys myös periytyy. Noin 60 prosenttia kognitiivisten kykyjen vaihtelusta selittyy geeneillä.
Jokela uskoo, että meillä todennäköisesti jää kognitiivisia kykyjä tunnistamatta, jos ympäristö ei tähän osaa kannustaa.

– Lapsi tai nuori ei välttämättä itse ymmärrä olevansa poikkeuksellisen älykäs ja että hänellä olisi edellytykset kognitiivisesti haastavaan toimintaan.

Koulumenestys kulkee usein rinnan älykkyyden kanssa, muttei aina. Älykkyys voi peittyä käytöshäiriöiden tai muiden ongelmien alle.

– Ja paras esimerkki tästä on, miten pojat saavat yläkoulussa selvästi huonompia keskiarvoja kuin tytöt, vaikka ovat ihan yhtä fiksuja, sanoo Jokela.

Suoriutuminen älykkyystesteissä on Suomessa tullut vuonna 1980 syntyneistä lähtien jonkin verran alaspäin. Samaa on havaittu muissakin kehittyneissä maissa. Jokelan mukaan kyse ei ole todennäköisesti siitä, että ihmiset olisivat biologisella tai fysiologisella tasolla tulleet ”heikkolahjaisemmiksi” älykkyyden suhteen kuin ennen.

– Ennemminkin kyse on siitä, että nykyinen sosiaalinen ympäristö on sellainen, etteivät ihmiset tule enää kehittäneeksi kognitiivisia kykyjä siinä määrin kuin ennen.

”Lisää bensaa liekkeihin”

Luontainen innostus oppia. Se on olemassa lapsissa ja nuorissa, mutta sen ruokkimisessa koulujärjestelmämme ei välttämättä onnistu, pohtii Maunulan yhteiskoulun ja matematiikkalukion rehtori Maija Vanhanen.

Vanhasen mukaan tänne erikoislukioon hakeutuu nuoria, jotka ovat innokkaita, uteliaita ja haluavat tehdä asioita. Opetuksen painopisteitä ovat matematiikka, luonnontieteet ja ohjelmointi. Täällä heitä on tarkoitus kannustaa eteenpäin, laittaa ikään kuin ”lisää bensaa liekkeihin”. Rehtori puolustaa myös vahvasti yläkoulun matematiikkapainotteista opetusta. Hän ymmärtää huolia eriarvoistumisesta, mutta sanoo, että Maunulassa oppilaskirjo on varsin moninainen.

– Itse olen todella iloinen ja tyytyväinen siitä, että me olemme onnistuneet saamaan sekä matematiikkapainotteiselle luokalle että tänne lukioon nuoria erilaisista kieli- ja kulttuuritaustoista. Samalla monen kielitaito vahvistuu, kun on suomenkielinen yhteisö sitä tukemassa, Vanhanen sanoo.

Maunulan matematiikkalukio on yksi Suomen erikoislukioista, joille opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi vuodenvaihteesta alkaen ”kehittämistehtävän” kuuden vuoden määräajaksi. Käytännössä kyse on Maunulan kohdalla matematiikkapainotteisten käytäntöjen ja syventävien oppimateriaalien työstämisestä ja tarjoamisesta muidenkin lukioiden käyttöön. Parhaimmillaan näistä hyötyvät muutkin matemaattisesti lahjakkaat oppilaat jossain toisaalla.

Innostus on tärkeämpää kuin lahjakkuus
Syvemmälle, ei vain eteenpäin
Hyöty on toissijaista

Tässä jutussa on mainittu monta kertaa sana ”lahjakkuus”. On puhuttu nopeasti etenevistä oppilaista. Sivuttu sitäkin, miten yhteiskunta heistä hyötyy. Maunulan matematiikkalukion linjanjohtaja Ville Tilvis ravistelee yllä olevilla teeseillään joitain itsestäänselvyyksiä. Yllä olevat ”kolme pointtia” on kirjattu lukion nettisivuille osana Matematiikkaharrastajan polkua.

Ville Tilvis on itsekin tämän matematiikkalukion kasvatti. Tie vei ylioppilaskirjoitusten jälkeen ensin Helsingin yliopistoon teoreettisen fysiikan pariin. Sittemmin ympyrä on sulkeutunut ja nyt Tilvis on ollut täällä opetustehtävissä täyspäiväisenä jo 19 vuotta.

– Pelkällä lahjakkuudella ei pitkälle pötkitä. Meillä on täällä ollut oppilaita, jotka tekevät kansainvälistä tiedeuraa. Yhdistävä tekijä kaikille huippumenestyjille on se, että he tekevät paljon töitä. Ja he tekevät töitä siksi, että he ovat hyvin innostuneita siitä, mitä tekevät, sanoo Tilvis ja istahtaa kesken oppitunnin lukion aulan sohvalle kertomaan ajatuksistaan.

Tilvis jopa väittää, että lahjakkuutta ja ahkeruutta on jonkin ajan päästä vaikea erottaa toisistaan, koska aivot ovat fysiikan termein ”plastiset ja kehittyvät harjoittelemalla”. Ja jos lahjakkuudesta tekee liian ison numeron, se kasvattaa myös suorituspaineita.

Sanot, että innostus on tärkeämpää kuin lahjakkuus. Miten näet koulun tai opettajan mahdollisuudet sytyttää innostus oppilaassa?

– Ryhmän vaikutus on tosi tärkeä. Ihminen on sosiaalinen eläin, ja sellaisessa ympäristössä, missä on muita innokkaita, se vie mukanaan. Sen takia minusta matematiikan painotusluokat ja erityistehtävän lukiot ovat tosi tärkeitä, koska sinne kasaantuu varmuudella sellaisia ihmisiä, jotka kannustavat toisiaan.

Tilvis pitää hetken tauon ja jatkaa sitten:

– Ja toki opettajan merkitys on myös suuri, koska nuorilla on usein vähän hatara käsitys siitä, mitä kaikkia mahdollisuuksia (opiskeluun liittyen) on olemassa.

Kyse on opettajan ammattitaidosta. Hänen halustaan ja kyvystään antaa haasteita niille oppilaille, joille kaikki tuntuu olevan jo liian helppoa. Oli kyse sitten opiskelusta tavallisella luokalla, painotetussa opetuksessa tai erikoislukiossa.

Ja nyt tullaan Tilviksen toiseen teesiin Syvemmälle, ei vain eteenpäin. Miksi Tilviksen mielestä on yllättäen tärkeämpää pysähtyä kuin juosta.

– On olemassa kaksi lähestymistapaa ylöspäin eriyttävään opetukseen. Ensimmäinen on, että tehdään eteenpäin seuraavan vuoden kirjaa tai lukiokursseja peruskouluaikana tai yliopistokursseja lukioaikana. Se on toki parempi kuin ei mitään, muttei mielestäni ideaaliratkaisu.

– Parasta olisi päästä aidosti syventymään, tekemään jotain hankalaa ja haastamaan itseään. Esimerkiksi kilpamatematiikassa hyvinkin yksinkertaisista aihepiireistä saa äärimmäisen hankalia ongelmia, joiden ratkaiseminen on myös hyvin palkitsevaa. Lisäksi kaikki omat pohdinnat ja tutkimusprojektit ovat todella tärkeitä. Se, että joutuu painiskelemaan omien ajatustensa kanssa, vaikka kyse ei olisikaan mistään huipputieteestä.

Ville Tilvis mainitsee esimerkkinä oppilaan, joka halusi haastaa omaa ajatteluaan äärimmilleen. Tämä oppilas sivuutti teoriat ja halusi aina ensin miettiä, miten itse ratkaisisi asian.

– Hän käytti todella paljon aikaa keksiäkseen itse asioita, jotka olisi voinut lukea viidessä minuutissa kirjasta. Tämä koulutti hänestä todella hyvän ajattelijan ja nyt hän on menestynyt mainiosti yliopistomatematiikan opinnoissaan.
Ville Tilvis on nähnyt käytännön työssään paljon lahjakkaita oppilaita. Tässä haastattelussa hän peräänkuuluttaa kansallista strategiaa, joka voisi toimia ylätason ohjenuorana ja sisältäisi myös käytännön apua.

– Meillä ei tällä hetkellä ole oikein sellaista kansallista strategiaa, miten lahjakkaiden tai etevien oppilaiden kanssa toimitaan. Oppikirjoissa on joitain syventäviä tehtäviä, muttei suinkaan kaikkien tarpeisiin riittävästi. Opettajille on aika kova homma ryhtyä näitä miettimään.

Ville Tilvis miettii myös niitä nuoria, jotka eivät välttämättä päädy syystä tai toisesta painotettuun opetukseen.

– Jos kyseessä on lahjakas nuori, joka yläkoulun kahdeksannella tai yhdeksännellä luokalla lähinnä odottelee, että muut saisivat valmista, se on hänelle hukkaan heitettyä aikaa. Tällä välin hän olisi voinut oppia lisää.

Ville Tilvis tunnistaa myös peruskoulussa yhä vaikuttavia asenteita, joiden pohjalta monissa oppiaineissa keskitytään paljolti sen varmistamiseen, että kaikki pysyvät opetuksessa samalla viivalla. Hänestä tätä pitäisi ravistella ja ottaa oppia kilpatason urheilusta ja musiikin harrastamisesta.

– Jos mietitään vaikka ikäluokan parhaita pikajuoksijoita tai etevimpiä viulunsoittajia, niin esimerkiksi SM-kärkeä lähestyvän urheilijan nimenomaan pitäisi treenata paljon. Sitten jos tämä käännetään matematiikan opetukseen peruskoulussa, saatetaan ajatella, että etevän oppilaan ei tarvitse enää harjoitella, koska hän on jo niin hyvä. Tämähän on aivan pöhkö ajatus!

Suomi tarvitsee lahjakkuuksia. Ja matemaattista osaamista, johon tässä jutussa on pureuduttu. Nuorella voi olla edessä kiehtova ura, josta hyötyy koko yhteiskunta. Ville Tilviksen mukaan parhaat tulokset saavutetaan, kun tätä ei liiaksi pohdita, vaan matematiikka on ennen kaikkea ilo.

Juttu on julkaistu ensin maaliskuussa ilmestyneessä Nykypäivä-lehdessä 1/2026