Kahden emeritusprofessorin valitsema suurten oikeustapausten kymmenikkö ei ole tasamittainen. Se että suomalainen kuolemaan punakapinan yhteydessä tuomittu Yrjö Kallinen on valittu maailmanhistorian oikeusmurhien joukkoon, nostaa hänet arvoon arvottomaan. Hänethän julmaan kahtiajakoon joutunut valkoinen Suomi lopulta armahti.
Se oli todistus käsittämättömän onnen ja armahduksen voitosta. Kallisesta ei tullut marttyyriä, vaan Josif Stalinin suomalaisten aateveljien suojeluksessa sotien jälkeen palkitsema – jopa puolustusministeriksi!
Mutta kirjan muut yhdeksän maailman suurimpien oikeusmurhien urheiksi nimetyt ovatkin jo toista luokkaa. Kaikille lankesi kuoleman tuomiot: Sokrates, Jeesus, Jan Hus, Jeanne d’Arc, Kaarle I, Ludvig XVI, Alfred Dreyfus, Nikolai Buharin ja Adolf Eichmann. Yhteistä on, että kohtalot oli pitkälle määritelty jo ennen kuin oikeus ryhtyi pohtimaan tapausta.
Kahden emeritusprofessorin valitsema kymmenikkö antaa kerrottavaa niin oikeushistoriaan perehtyneelle Jukka Kekkoselle kuin teologi Jyrki Knuuttilalle. Kumpainenkin esittelee muutaman kymmenen sivun laajuudella tuttujen tapausten taustat, prosessin ja lopputuleman: kuoleman – paitsi Kallisen tapauksessa.
Kuoleman käytäntöön pano ilmentää kulloiselle aikakaudelle tyypillisiä piirteitä. Sokrates kuoli tyynenä myrkkypikarillisensa niellen, Jan Hus kärvennettiin elävältä polttoroviolla, Jeesus ristillä, Eichmann siististi hirttämällä. Prosessi oli niin kiduttava, että kuolema oli pelastus. Joidenkin kohdalla oikeusmurha toteutettiin spektaakkelina – julkisena varoituksena.
Yhä tänäänkin: syyte on jo tuomio
Yhteiskunnan suoma valta ja sen rinnalla viihtyvä käsitys oikeudesta elävät usein sulassa sovussa. Mitä alkeellisemmasta demokratiasta on kyse – tai sen totaalista puutteesta – vallan saaneet pyrkivät turvaamaan häiriöttömän olotilansa.
Kautta aikain oikeuslaitos on ani harvoin pyytänyt anteeksi. Eräänlainen poikkeus oli ranskalaisen Alfred Dreyfussin tapaus. Kymmenen vuotta Pirunsaarella oltuaan julkinen mekkala toi asian uudelleen käsittelyyn – kiitos kirjailija Emile Zolan lehtikirjoitus Minä syytän. Zolakin yritettiin vaimentaa, mutta tilanne kääntyi ranskalaiselle oikeuslaitokselle noloksi.
Kekkonen-Knuuttila olisi voinut ottaa esille suomalaisen vastaavan oikeusmurhayrityksen, Alpo Rusin joutumisen Suojelupoliisin painostamaksi. Hänen kohdallaan kahden vaikuttajan nostama mekkala vei maineen Supolta. päätoimittaja Tapani Ruokanen ja EU-komissaari Olli Rehn uskalsivat nousta vastustamaan Helsingin Sanomien ja Yleisradion tukemaa Supoa. Rusi oli syytön – ei DDR:n agentti. Anteeksipyyntöä ei kuulunut. Tapaus ei ole vieläkään kaikkien mieleen.
Kansan mielipiteen manipulointi on suonut mahdollisuuden toteuttaa ”kansan tahtoa”. Ja jos tämä ei ole riittänyt perusteeksi, käyttöön on voitu ottaa suuri vaara, sisäinen tai ulkoinen vihollinen – niin idässä kuin lännessä, kuten juuri nyt. Varsinkin Neuvostoliiton ja sen seurannaisen Venäjän oikeusprosesseissa on ollut kysymys näytösoikeudenkäynneistä.
Neuvostoliitosta kirja kuvailee vain yhden tapauksen suuresta joukosta, vuonna 1938 teloitetun kommunismin keskeisen ideologin Nikolai Buharinin kohtalon. Prosessi eteni hyvin suunnitellun ja huolellisen näytelmän tapaan. Tuomio oli selvä ennen oikeudenkäyntiä. Satiirikko voisi kuvailla Buharinin kuolemaa – niin silloisen Neuvostoliiton kuin nyky-Venäjänkin oloissa – aivan luonnolliseksi: yhdeksän millimetrin reikä niskassa, tänään vaihtoehtona jokin myrkky.
Pyhimysbrändäys ei toimi: Yrjö Kallinen
Yrjö Kallisen kohdalla kirja saa pyhimykseksi julistamisen piirteitä. Saamaansa ankaraa vankeustuomiota hän ei ollut halukas armonanomuksin lievittämään, ja kun vankilassa oli, hän oli antanut vähäisistä ruoka-annoksistaan tarvitseville. Ja myyttinen puhe (josta ei ole tiedossamme tavuakaan) teloitusryhmän edessä: legendan mukaan niin liikuttava, että sekä teloitettavat ja teloittajat itkivät. Kallinen pelastautui kaivamastaan haudasta – kiitos valkoisen lahtarin.
Ennätys oli, että Kallinen selviytyi neljän kuoleman tuomion uhasta – kiitos taas valkoisten. Taikatemppu oli, että hänet nimitettiin 1946 puolustusministeriksi. Perustamastaan SKDL:stä demareihin Kremlin ja Otto Ville Kuusisen yllytyksestä soluttautunut pasifisti ei suostunut tekemään asehankintapäätöksiä. Kyse oli Suomen puolustuksen alasajosta kuten ylipäällikkömme Tarja Halonen Vladimir Putinin valtakaudella. Olimmehan syvästi rauhantahtoisen suurvallan naapuri.
Jukka Kekkonen & Jyrki Knuuttila: Suuret oikeudenkäynnit ihmiskunnan historiassa. Art House 2025.