Käsi ylös kaikki, jotka tietävät kuka on Nicolas Schmit. Kiitos, ei tarvitse nolostua, jos kätesi jäi lepäämään, en minäkään vielä muutama kuukausi sitten olisi muistanut tätä näkymätöntä luxembourgilaiskomissaaria, josta Euroopan sosialistit leipoivat talvella oman kärkiehdokkaansa.
Schmitin poliittisista linjauksista ei ole paljoa sanottavaa. Merkittävimmäksi saavutuksekseen Wikipedia kertoo hänen kieltävän vaikuttaneensa pikku ruhtinaskuntansa poliisiin näiden luovuttua syytteistä hänen tuolloin 18-vuotiasta poikaansa vastaan. Voimme kenties päätellä, että komissaari pitää perhearvoja kunniassa.
Viime viikonloppuna Schmit kuitenkin ärähti. Hän jylisi Berliinissä, että sosialistit eivät tee yhteistyötä äärioikeiston kanssa. Jylinää oli edeltänyt EPP:n kärkiehdokkaan, komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenin lausunto, jossa tämä antoi ymmärtää, että yhteistyö ECR:n eli oikeistolaisen konservatiiviryhmän kanssa olisi mahdollista. ECR:ään kuuluvat muun muassa Italian pääministeri Giorgia Melonin johtamat Italian veljet, Puolan Laki ja oikeus-puolue sekä Suomen perussuomalaiset.
Jyrkemmän linjan oikeistonationalistinen Identiteetti ja demokratia-puolue jäi Leyenin yhteistyöpohdinnan ulkopuolelle. Monet siihen kuuluvat poliitikot ja puolueet samoin kuin sitoutumattomiin lukeutuva Unkarin Fidesz eivät myöskään täytä EPP:n puheenjohtajan Manfred Weberin kolmea yhteistyön edellytystä: Pro-Eurooppa, pro-Ukraina, pro-oikeusvaltio.
Kysymys Schmitin puheista kuuluukin, rajaako hän myös ECR:n äärioikeistoon, jonka kanssa yhteistyötä olisi syytä välttää. Näin voimme päätellä ainakin siitä raivokkuudesta, jolla muistamme muutamien sosialistimeppien hyökänneen pääministeri Petteri Orpoa (kok.) vastaan maaliskuun täysistunnossa tämän hyväksyttyä Perussuomalaiset hallituskumppaneiksemme.
En epäile etteikö sosialistien murheessa olisi ideologistakin huolta, mutta vielä enemmän on taktista uhoa. Kun vasemmiston yhteiskannatus on huvennut niin, että sosialistit, vasemmisto ja vihreät yhdessä ovat saamassa vain reilut parisataa paikkaa tulevaan parlamenttiin, on mörköä yritettävä huutaa sen minkä palkeista lähtee, jotta omat hupenevat kannattajat saadaan vaaliuurnille.
Vastaavasti vihreät ovat valinneet taktiikakseen yhteistyöhalujen vakuuttamisen. Harmiksi heille vakuutukset ovat tyhjiä niin kauan kuin teot eivät seuraa puheita. Viimeksi tänä keväänä vihreät äänestivät yhdessä äärioikeiston kanssa pitkään valmisteltua maahanmuuttopakettia vastaan. Puhtaalla otsalla voi ylpeästi pyyhkiä neuvottelupöytää, mutta ennen pitkää tällaista neuvottelijaa pyydetään käymään sulkemassa neuvotteluhuoneen ovi ulkopuolelta.
Koko vasemmiston on niinikään käytettävä valtaansa juuri parlamentissa, sillä sen ulkopuolella sitä ei paljoakaan ole. Sosialistit johtavat hallituksia Saksassa, jossa koalitiokumppanit ovat sitoneet puolueen kädet, Espanjassa sosialistit taistelevat korruptiosyytöksiä vastaan, Malta ja Tanska ovat pieniä ja Slovakiassa [Robert] Ficon Smer on toistaiseksi jäädytetty sosialistien jäsenyydestä. Kauas salkut karkaavat, murehditaan sosialisteissa seuraavaa komissiota nimitettäessä.
Toinen asia on suhtautuminen konservatiivisiin populistipuolueisiin. Ruotsin, Suomen ja Italian esimerkit kertovat, että valtaan pääsy maltillistaa. Hallinnon raju realiteetti koalitiohallitusten osana tai niiden tukena opettaa sekä omia kansallisia perustuslaillisia rajoja, että kansainvälisten sopimusten luomia rajoja. Se kertoo myös siitä, että politiikan tulevia rajariitoja ratkottaessa heimoistuneella identiteettipolitiikalla on sijaa vain marginaalissa, vallan kysymyksen ratkotaan politiikan sisällöllä. Järjellä on yhä sijansa politiikassa.
