Chuck Palahniukin esikoisromaani Fight Club (1996) kertoi muun muassa maanalaisista kerhoista, joihin miehet kokoontuivat tappelemaan keskenään. Niillä oli kahdeksan sääntöä. Tällä(kin) vaalikaudella hallitus on taas muistuttanut tuollaista keskinäisen mätkimisen kerhoa.
Mutta politiikassa ei ole kahdeksaa, vaan kolme sääntöä. Niiden esittelyn jälkeen muutama sana politiikan tulevasta vuodesta, jossa on yllättävästi todella paljon tuttua.
Ensimmäinen sääntö: “Hallituksessa ei kannata riidellä.”
SDP viritti itselleen vuonna 2012 uuden strategian. Puolue päätti toistuvasti haastaa riitaa hallituksessa. Tavoitteena oli profiloida puoluetta tilanteessa, jossa perussuomalaisten ottama jytky oli saanut puoluekentän sekaisin.
Helsingin Sanomien Marko Junkkari kirjoitti tempusta kolumnin lokakuussa 2012. Pääpointti oli se, että puolueessa oli tehty mahdottomasta mahdollista eli keksitty se, miten olla hallituksessa, mutta samalla käyttäytyä kuin oppositiopuolue.
Keskusta on tällä vaalikaudella noudattanut samaa strategiaa. Puolueesta on tullut hallituksen ikioma oppositio – laihoin tuloksin. Puolueen kannatus on tippunut historian pohjalukemiin.
Vuonna 2012 SDP:n kannatus sen sijaan kasvoi – no, aluksi. Kuntavaaleissa kannatus valahti ensimmäistä kertaa alle 20 prosentin. Tätä oli pidetty mahdottomana. Olivathan kuntavaalit olleet ne vaalit, joita SDP oli dominoinut. Vuoden 2008 kuntavaalit ovatkin muuten olleet viimeiset vaalit, joissa SDP on saanut yli 20 prosentin kannatuksen.
Vanhemmat politiikan penkkiurheilijat voivat todeta, että eihän hallituksessa keskinäisessä riitelyssä mitään uutta ole. Totta, on sitä tahtopolitiikkaa ennenkin osattu harrastaa. Mutta eivät ne tulokset silloinkaan olleet kovin kaksisia. Joutuihan keskusta tuolloin hakemaan täytettä kannatuskadon paikkaamiseen puoluefuusiosta Liberaalin kansanpuolueen kanssa.
Toinen sääntö: “Hallituksessa kannatus laskee, oppositiossa lihotaan.”
Vaaleissa hävinneet puolueet lohduttautuvat sillä, että no, oppositiossa se kannatus sitten korjaantuu. Saman kolikon toinen puoli on se, että hallituksessa kannatus vain laskee.
Ne tapaukset, joissa jompikumpi päähallituspuolueista eli joko pääministeri- tai valtiovarainministeripuolue olisi onnistunut nostamaan kannatustaan, ovat nimittäin laskettavissa viime vuosikymmeniltä yhden käden sormin.
Vuoden 1983 vaaleissa molempien, niin SDP:n kuin keskustan, kannatus nousi. Sauli Niinistö taas onnistui nostamaan kokoomuksen kannatusta 1999 vaaleissa ja Paavo Lipponen SDP:n 2003 vaaleissa.
Muuten hallitusvastuu on seuraavissa vaaleissa pudottanut kannatusta. Hallitus ei ole se paikka, jossa voi haaveilla kannatuksen kasvusta.
Kolmas sääntö: “Eduskuntavaalien suurin puolue on selvillä jo edeltävänä syksynä.”
Puoluebarometri on puolueiden kustantama mielipidekysely, joka tehdään nykyään kaksi kertaa vuodessa. Baron kysymys siitä, kuinka myönteisesti suomalaiset suhtautuvat eri puolueisiin, on edeltävänä syksynä ennustanut luotettavasti tulevan kevään vaalien suurimman puolueen.
Ensimmäiset puoluebarot on tehty 1990-luvun alussa. Vaalien suurin puolue on onnistuttu ennustamaan niin 1995, 1999, 2007, 2011, 2015 kuin 2019. Ainoan poikkeuksen muodostaa vuoden 2003 vaalit.
Tuolloin tilanne muuttui vaalipäivään mennessä. Syksyllä 2002 SDP:hen suhtautui myönteisesti 36 prosenttia ja keskustaan 34 prosenttia. Vaaleissa keskusta nousi suurimmaksi pienenpienellä erolla: 0,2 prosenttiyksikköä eli vajaat 6 200 ääntä.
Kolme sääntöä ja peliteoria
Tuoreessa barossa puolueeksi, johon suomalaiset suhtautuvat myönteisemmin, nousi kokoomus. Kokoomus selätti viime vuosina kärkisijaa pitäneen SDP:n luvuin 47-43. Jos vanhat merkit siis pitävät paikkansa, tulee kokoomus siis olemaan kevään vaalien suurin puolue.
Tämä taas ennustaa kokoomuksesta hallituksen muodostajaa, sillä vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen jälkeen suurimmasta puolueesta on myös tullut seuraava pääministeripuolue.
Itse asiassa edessä on mielenkiintoinen peliteoreettinen tilanne.
Viimeisen yli 40 vuoden aikana pääministeripuolueen kannatus on laskenut vaalikauden aikana keskimäärin 2,7 prosenttiyksikköä. Jos pääministeripuolueen kannatus olisi 23-24 prosenttia, niin se voisi kilvoitella suurimman puolueen asemasta vuoden 2027 vaaleissa, sillä jytkyn jälkeen suurimman puolueen asema on Suomessa otettu noin 21 prosentin kannatuksella.
Kaikkien mielestä vaalikaudesta on tulossa harvinaisen vaikea, mutta mitä jos politiikan ensimmäisestä ja toisesta säännöstä olisi nyt, vihdoinkin, otettu opiksi? Eli jos hallituksessa ei kannatus nouse ja siellä tappelupukariksi ryhtyminen tuppaa laskemaan kannatusta vielä enemmän, niin pitäisikö kokeilla jotain aivan muuta?
Voisivatko hyvä yhteistyö ja -peli voisivat tuoda suuremman palkinnon? Pitäisikö tavoitella tilannetta, jossa koko hallituspohja lunastaisi jatkokauden? Tämä voisi politiikkaan toivottua jatkuvuutta, kun viime vuosina nähty sahaliike laidasta toiseen lakkaisi.
Ja jos pystyy lunastamaan toisen kauden, niin olisiko mahdollista silloin kasvattaa hallituksessa kannatusta ja todella taistella kolmannesta kaudesta, kuten Paavo Lipposen onnistui tehdä?
Tuosta kysymyksestä päästään nykyhetken ja menneisyyden yhtymäkohtiin.
Historia ei toista itseään, mutta usein se rimmaa
Tätä lentävää lausetta istutetaan usein Mark Twainin suuhun. Se on syntynyt kuitenkin psykoanalyytikko ja kirjallisuustieteilijä Theodor Reikin (1888-1969) kynästä. Se tuntuu todella, koska historiasta on niin helppoa löytää yhtymäkohtia. Kuten vaikka 1990- ja 2020-luvun välillä.
Nuoren pääministerin (aloittaessaan pääministerinä Esko Aho oli 36-vuotias, Sanna Marin 34-vuotias) johtama hallitus teki päätöksiä Suomen integraatiosta länteen (silloin EU, nyt Nato). Taloudessa oli haasteita ja elettiin poikkeusoloissa (Ahon aikana kaatui Neuvostoliitto, Marinin kaudella jylläsi koronapandemia).
Kummankin aikana Euroopassa sodittiin (silloin Jugoslavia, nyt Ukraina). Molempien kausien jälkeen Suomessa piti valtion velkaantumista hillitä erilaisin leikkauksin ja veronkorotuksin.
No, muutaman kuukauden kuluttua näemme, että jatkuvatko nuo yhtymäkohdat nyt siinä, että seuraavan hallituksen muodostaa 53-vuotias mies: vuonna 1995 se oli Paavo Lipponen, vuonna 2023 se olisi Petteri Orpo.
