Eräässä paneelissa vuosia sitten minulta kysyttiin kutakuinkin niin, että mikä on pahin tilanne, johon voisin joutua. Vastasin, että toivottomuus. Silloin kaikki on mennyt. On siis jaksettava toivoa, mutta yksinomaan sen varaan ei kannata rakentaa mitään.
Toivo on ihmiskunnan siunaus ja kirous.
Historiankirjoista löytyy lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka yksittäiset ihmiset ovat selvinneet äärimmäisistä vaikeuksista ja vastoinkäymisistä pitkälti sen ansiosta, että he ovat kyenneet säilyttämään toivonsa. Samaan aikaan kymmenet miljoonat ovat kuitenkin menettäneet henkensä tai vähintään tulevaisuutensa, koska he itse tai heidän johtajansa ovat asettaneet tulevaisuutensa lähinnä toivon varaan.
Kaikkia Israelin tämän päivän toimia ei voi mitenkään hyväksyä, mutta niiden taustalla on kansakunnan yhteinen trauma. Jotain sellaista, minkä se ei salli tapahtuvan koskaan enää. Yksi Israelin aggressiivisuutta selittävistä tekijöistä vihamielisten naapureiden lisäksi piilee kysymyksessä, miksi juutalaiset alistuivat kohtaloonsa pääosin vastarintaan nousematta natsi-Saksan toimeenpanemassa holokaustissa sekä pogromeissa ympäri Euroopan erityisesti 1930- ja 1940-luvuilla.
Ensinnäkin laajalle, useita maita käsittäneelle alueelle hajautuneella vähemmistöllä ei luonnollisesti ollut yhtenäistä johtoa. Toisaalta uhriksi joutuneilla ei ollut varmaa tietoa ja ymmärrystä vainon laajuudesta ja totaalisuudesta, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Kolmanneksi yksilötasolla vastarintaan nousemisen esteenä oli ihmisen luontainen taipumus toivoon takertumisessa.
Olen toisinaan miettinyt, kävelisinkö kuuliaisesti kaasukammioon, jos tietäisin lähes varmasti, minne askeleeni vievät. Jos kävelisin, todennäköisesti olisin uskotellut itselleni, että olen ehkä sittenkin matkalla suihkuun.
Tuhoamisleirit oli rakennettu harhauttamaan tulijat tarttumaan viimeiseen toivonkipinään. Ehkä tultiin sittenkin töihin, ehkä ensin suihkuun. Pidempään leireillä olleille asian todellisessa laidassa ei ollut mitään epäselvää. Tietoja vuoti myös uusille tulijoille. Ristiriitaisen informaation keskellä oli helppo huijata itseään ja valita omalta kannaltaan houkuttelevin vaihtoehto ja sulkea silmänsä tosiasioilta.
Kaasukammioon laahustaneet ihmispolot toimivat täsmälleen samalla tavalla kuin suuri osa ihmisistä vielä nykyäänkin.
Poliitikot niin Venäjällä, Yhdysvalloissa kuin Suomessakin tietävät toivon tuoman voiman. Tarjotaan viestiä, joka kuulostaa todellisuutta miellyttävimmältä. Jotain, minkä ihmiset haluavat kuulla ja johon uskoa.
Faktat jokainen voi valita itse.
Ehkä hyökkäyksemme Ukrainaan on sittenkin oikeutettu. Ehkä sotilaamme eivät sittenkään tee sotarikoksia. Ehkä Trump sittenkin tuo työpaikat takaisin teollisuuteen. Ehkä tullit sittenkin toimivat hyväksemme. Ehkä Venäjän resurssit sittenkin loppuvat. Ehkä Putin kuolee. Ehkä Venäjä ei sittenkään hyökkää muualle, vaikka voittaisi. Ehkä jättimäinen valtionvelka ei sittenkään ole pahasta. Ehkä kaiken voi sittenkin tehdä reilummin.
Eurooppalaisten suurin ongelma on tällä hetkellä se, että maanosallamme ei ole yhtenäistä, samaan suuntaan katsovaa johtoa. Väestö on hajautunut laajalle alueelle, eikä ymmärrä, että uhat ovat todellisia.
Muutaman vuosikymmenen kuluttua ihmetellään, miksi eurooppalaiset alistuivat kohtaloonsa. Ihminen voi oppia, ihmiskunta ei.