Euroopassa on viime päivinä kauhisteltu tietoja Yhdysvaltojen ja Venäjän välisistä keskusteluista, joissa hahmotellaan rauhansopimuksen pohjaa Ukrainaan. Ajatus siitä, että sodan päättämistä ja Ukrainan tulevaisuutta koskevia ratkaisuja valmistellaan ilman Ukrainaa tai eurooppalaisia, tuntuu luonnollisesti petokselta. Sota käydään Euroopassa, ei Atlantin toisella puolella, ja siksi tilanne tuntuu siltä kuin muut päättäisivät meidän puolestamme.
Silti olisi liian helppoa osoittaa sormella vain Washingtonia tai Donald Trumpia, jonka paluu Valkoiseen taloon on tehnyt Yhdysvaltojen linjasta avoimen transaktionaalisen ja suurvaltapoliittisen. Todellinen petos on eurooppalaista itsepetosta. Vuosien aikana syntyi turvallisuuden illuusio, jossa Yhdysvallat nähtiin pysyvänä turvatakuuautomaattina ja Eurooppa tyytyi asemaan, jossa se ei itse kantanut vastuuta sodan tai rauhan suurista ratkaisuista. Nyt näemme seuraukset.
Kirjoitin jo keväällä 2023, miten lännestä puuttui selkeä käsitys siitä, mitä Ukrainan voitolla tai Venäjän tappiolla tarkoitetaan. Silloin poliittinen keskustelu perustui iskulauseisiin, ei konkreettiseen suunnitelmaan sodan lopputuloksesta. Nyt ongelma on toinen: Euroopalla ei ole valtaa tai asemaa, jolla tavoite voitaisiin tehdä todeksi. Kyselin tuolloin myös sitä, tarkoittaako Ukrainan voitto venäläisten täydellistä vetäytymistä vai sovittua rajalinjaa ja länsi-integraatiota.
Eurooppalaiset poliitikot välttelevät kysymystä yhä. On helpompaa puhua moraalisesti oikeasta ratkaisusta kuin rakentaa sotilaallinen ja taloudellinen kyky, joka tekisi siitä mahdollisen.
Tämä kuilu toiveiden ja tekojen välillä on johtanut siihen, että ratkaisuja haetaan nyt muualla. Pöytä, jossa rauhasta keskustellaan, ei ole eurooppalainen, koska Eurooppa ei ole lunastanut paikkaansa siinä.
Yhdysvaltojen tavoitteet ovat myös muuttuneet. Donald Trump tarkastelee sotaa osana laajempaa strategiaa, ei taisteluna demokratian ja autokratian välillä. Venäjän kanssa käytävä keskustelu ei kerro erityisestä myötämielisyydestä Moskovalle, vaan halusta päättää konflikti nopeasti ja siirtää huomio muualle. Jos sopimus syntyy tavalla, joka heikentää Ukrainan armeijaa, rajoittaa sen yhteyksiä länteen ja jäädyttää rintaman Venäjälle edullisesti, Trump voi kotona kutsua ratkaisua onnistumiseksi. Sota olisi hänen silmissään loppunut, kulut pienentyneet ja Yhdysvallat voisi keskittyä toisaalle.
Euroopan pettymys kumpuaa myös siitä, että usko Yhdysvaltoihin ei ole ollut vain sotilaallinen vaan henkinen. Atlantin yli rakennettu turvallisuusajattelu perustui ajatukseen pysyvästä liittolaissuhteesta, jossa Yhdysvallat on aina mukana. Tämä oli pitkään uskottava lähtökohta, mutta ei ole enää itsestäänselvyys. Siksi tunne petoksesta on pohjimmiltaan tunne alistumisesta: emme ole menettäneet vain amerikkalaista suojaa, vaan oman toimijuutemme.
Tietoinen valinta
Tähän tilanteeseen ei jouduttu yhdessä yössä eikä vain Ukrainan sodan seurauksena. Venäjän kanssa rakennettu energia- ja kauppariippuvuus oli tietoinen poliittinen valinta, jota perusteltiin vuoropuhelulla ja hyödyillä. Samalla Venäjän sotilaallinen vahvistuminen ja aggressiivinen ulkopolitiikka sivuutettiin, koska niiden tunnustaminen olisi velvoittanut Eurooppaa toimimaan. Passiivisuuden hinta on osoittautunut korkeammaksi kuin moni uskalsi ajatella.
Väite siitä, ettei meidän ylitsemme päätetä, on menettänyt uskottavuutensa. Päätökset tehdään nyt muualla, koska emme ole rakentaneet voimaa, jolla olisimme mukana pöydissä. Tämä ei ole kohtalo vaan seuraus valinnoista. Trump ei olisi istumassa Vladimir Putinin kanssa Ukrainasta ilman eurooppalaista heikkoutta taustalla.
Jos sotaa olisi alusta asti tuettu niin, että Venäjällä olisi vastassaan ylivoimainen länsimainen tuotanto- ja materiaalikoneisto, neuvottelut olisivat toisenlaiset tai niitä ei käytäisi lainkaan. Jos Eurooppa olisi kehittänyt oman puolustuksensa ja asejärjestelmänsä riippumattomasti, sen mielipiteellä olisi painoarvoa nyt. Jos energia olisi irrotettu Venäjästä ajoissa, emme olisi rahoittaneet hyökkäyksen lähtökohtia.
Tämän kehityskulun tunnustaminen ei ole tappiopuhetta vaan lähtökohta uudelle suunnalle. Eurooppa ei voi enää odottaa, että joku muu ratkaisee ongelmat sen puolesta. Tarvitaan tekoja, ei pelkkiä julkilausumia. Ukrainan tukeminen ei voi jatkua lyhyinä erinä ja symbolisina paketteina, vaan pitkäjänteisenä ohjelmana, joka ulottuu sekä sotaan että jälleenrakennukseen. Venäläisten jäädytetyt varat on otettava käyttöön Ukrainan tueksi. Euroopan puolustusteollisuuden on vihdoin siirryttävä tuotantovauhtiin, joka vastaa sodan mittakaavaa, ei poliittisten kokousten puheita.
Samalla Euroopan on sanottava ääneen, mitä se tavoittelee. Ei enää ympäripyöreitä lauseita siitä, ettei Ukraina saa hävitä tai ettei Venäjä saa voittaa. On määriteltävä, haluammeko tilanteen, jossa rajat määräytyvät taistelukentän tuloksen mukaan, vai tilanteen, jossa Ukraina kiinnittyy osaksi läntisiä rakenteita ja Venäjän mahdollisuudet uuteen hyökkäykseen suljetaan. Molemmat vaihtoehdot ovat vaikeita, mutta pahin vaihtoehto on jatkaa ilman valintaa. Jos Eurooppa ei tee ratkaisua, jonkun muun ratkaisu toteutuu.
On myöhäistä estää se, että rauhasta keskustellaan nyt muualla. Ei ole kuitenkaan myöhäistä varmistaa, ettei seuraava kriisi toistu samalla tavalla. Kun katsomme tilannetta vuosien päästä, olennaista ei ehkä ole itse sopimuksen sisältö, vaan se, johtaako tämä hetki siihen, että Eurooppa vihdoin toimii. Ukraina voi olla peili, josta Eurooppa näkee itsensä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin se haluaisi olla.
Jos tämä tuntuu petokselta, se ei johdu Trumpista. Se johtuu siitä, että petimme itse itsemme ensin.
