Droonien täyttämä taistelukenttä on tehnyt perinteisistä kenttäsairaaloista maaleja ja pidentänyt haavoittuneiden evakuointiaikaa, arvioi puolalainen kenraaliluutnantti Grzegorz Gielerak.
Hänen mukaansa sotilaslääketieteen perusajatus on käännettävä päälaelleen. Haavoittunutta ei voida enää aina kuljettaa nopeasti sairaalaan, vaan hoitokyky on vietävä lähemmäs haavoittunutta.
Varsovan sotilaslääketieteen instituutin johtajana toimiva Grzegorz Gielerak arvioi, että ongelma ei ole ensisijaisesti lääketieteellinen vaan rakenteellinen.
Länsimaiden sotilaslääkintä on kahden vuosikymmenen ajan kehittynyt ympäristössä, jossa omilla joukoilla oli ilmaherruus, evakuointireitit olivat suhteellisen avoimia ja lääkintäinfrastruktuuri voitiin sijoittaa turvallisille alueille. Ukrainan sota on Gielerakin mukaan osoittanut, että nämä oletukset eivät enää päde.
– Niin kauan kuin ajattelemme ongelmaa lääketieteen termein, rakennamme yhä parempia sairaaloita paikkoihin, joihin haavoittuneet eivät koskaan pääse, Gielerak kirjoittaa.
Droonit eivät ole ainoastaan muuttaneet hyökkäystapaa vaan koko operatiivisen tilan taloutta. FPV-droonit ja valokuituohjatut lennokit ulottavat vaikutusalueensa kymmeniä kilometrejä rintamalinjan taakse. Samalla evakuointiajat venyvät tunneiksi tai jopa päiviksi.
Aiemmin taistelukenttää määritti tulen tiheys, mutta nyt sitä määrittää valvonta. Kun jokainen liike voidaan havaita ilmasta, myös haavoittuneen auttaminen voi paljastaa auttajat ja hoitopaikan.
Suuri kenttäsairaala, liikenne sen ympärillä, lämpöjälki ja viestiliikenne tekevät siitä Gielerakin mukaan kohteen.
Ukrainassa on tehty kymmeniätuhansia amputaatioita sotilaille ja siviileille, ja monilla rintamalohkoilla aika haavoittumisesta potilaan vakauttamiseen voi olla viidestä seitsemään tuntia. Ensimmäiseen kirurgiseen toimenpiteeseen voi kulua vielä pidempään.
Maailman terveysjärjestö WHO kertoi helmikuussa 2026 kirjanneensa sodan aikana 2 881 hyökkäystä Ukrainan terveydenhuoltoa vastaan. Iskuissa oli kuollut 233 terveydenhuollon työntekijää ja potilasta sekä haavoittunut 930.
Sotilaslääkinnän uusi ketju alkaa puolalaisupseerin mukaan yksittäisestä sotilaasta. Kun evakuointi kirurgiseen hoitopaikkaan kestää kuusi, kahdeksan tai kaksitoista tuntia, jokaisesta taistelijasta tulee ensimmäinen ja joskus ainoa lenkki selviytymisketjussa.
Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella taistelijalla on oltava todellinen osaaminen taistelukentän ensiavussa. Sotilas, joka ei hallitse verenvuodon tyrehdyttämistä, hengitystien avaamista, ilmarinnan hätäpurkua, kipulääkitystä ja taistelukentän ensiavun perusalgoritmeja, ei ole droonisodassa täysin toimintakykyinen.
Myös yksittäisen sotilaan lääkintävarustus olisi Gielerakin mukaan suunniteltava uudelleen. Droonien ylhäältä tuleva isku lisää pään, kaulan ja ylävartalon vammoja. Lisäksi drooneilla voidaan levittää myrkyllisiä aineita, joiden vastalääkkeet eivät kuulu Naton tavanomaisiin henkilökohtaisiin ensiapupakkauksiin.
Kriittinen tieto ei katoa
Seuraava muutos liittyy sensoreihin ja tekoälyyn. Gielerak nostaa esiin ranteessa tai suojavarusteisiin integroitavat laitteet, jotka mittaavat sykettä, happisaturaatiota ja liikettä. Kun lääkintämies ei voi valvoa hajautettua joukkoa jatkuvasti, automaattinen bioparametrinen seuranta voi ylläpitää tilannekuvaa haavoittuneista.
Tällaisissa järjestelmissä ei ole kyse teknisestä lisävarusteesta vaan lääkinnällisen tilannekuvan ytimestä. Kun potilaan tiedot kulkevat haavoittumishetkestä evakuoinnin ja leikkaushoidon kautta jatkohoitoon, kriittinen tieto ei katoa taistelun kaaoksessa.
Perinteisen ensihoitopaikan tilalle Grzegorz Gielerak ehdottaa hajautettua taktista vakauttamispistettä. Se ei olisi pysyvä rakennus vaan kyky, joka voidaan sijoittaa suojattuun kellariin, tunneliin, suojaan, maastoon tai liikkuvaan moduuliin kahden maastoajoneuvon varaan.
Sen tehtävä olisi antaa hätäkirurgista ja elintoimintoja ylläpitävää hoitoa niin lähellä haavoittunutta kuin mahdollista. Varustukseen kuuluisivat muun muassa hätäkirurgian välineet, kenttähengityskone, kannettava ultraäänilaite sisäisen verenvuodon havaitsemiseen, nesteiden ja veren lämmitysjärjestelmä sekä matalan havaittavuuden viestiyhteydet.
Keskeinen puute Puolassa on kenraalin mukaan kuivapakastettu plasma ja kokoveri, joita voitaisiin toimittaa etulinjan lähelle huoltodrooneilla.
Hajautetun pisteen on hänen mukaansa oltava pieni, nopeasti siirrettävä ja vaikeasti havaittava. Sen pitäisi mahtua ISO 1C -konttiin tai olla sitä pienempi, kestää vähintään 72 tuntia omavaraisesti ja olla purettavissa nopeasti, jos drooniuhka pakottaa siirtymään.
Seuraavalla tasolla olisi linnoitettu kirurginen asema, joka vastaisi Naton Role 2 -tasoa. Gielerakin mukaan vanha malli, jossa suuri kenttäsairaala pystytetään kymmeniksi tunneiksi tai päiviksi suhteellisen turvalliseen selustaan, menettää droonisodassa perusteensa.
Liikkuva kirurginen asema koostuisi useista moduuleista, jotka voidaan upottaa kaivantoon ja peittää maakerroksella. Se voitaisiin ottaa käyttöön 4–6 tunnissa ja purkaa muutamassa tunnissa. Puolikiinteä malli puolestaan rakennettaisiin syvälle maan alle, jolloin se voisi kestää raskastakin tulta ja hoitaa yli sata potilasta vuorokaudessa.
Tällaiset asemat tekisivät hätähoitoa: verenvuodon kirurgista hallintaa, vatsan ja rintakehän hätäleikkauksia, fasciotomioita ja tilapäisiä verisuonikorjauksia. Tavoite ei ole lopullinen hoito vaan potilaan hengissä pitäminen ja kuljetuskuntoon saattaminen.
Hoitopaikat tarvitsevat ilmasuojaa
Gielerak korostaa myös aktiivista suojaa. Punaisen ristin merkki ei hänen mukaansa enää riitä takaamaan turvallisuutta ympäristössä, jossa lääkintäasemaa voidaan pitää yhtä arvokkaana maalina kuin komentopaikkaa. Siksi hoitopaikat tarvitsevat lyhyen kantaman droonintorjuntaa, elektronisen sodankäynnin välineitä ja naamiointia.
Suurin muutos koskee hänen mukaansa Role 3 -tasoa eli monialaista sairaalahoitoa. Perinteinen Nato-malli nojasi suuriin sotilassairaaloihin turvallisessa selustassa. Gielerakin mukaan tällainen selusta on Keski-Euroopassa kyseenalainen käsite, jos droonit, ohjukset ja kaukovaikutteiset aseet ulottuvat syvälle rintaman taakse.
Siksi hän esittää siviili- ja sotilassairaaloiden yhteiskäyttöä. Puolassa tämä tarkoittaisi hänen mukaansa 40–60 sairaalan verkostoa, jossa osa sairaaloista toimii etulinjan läheisempinä vakauttavina yksikköinä, osa alueellisina traumakeskuksina ja osa kaikkein vaikeimpien vammojen keskuksina.
Lähimpänä taistelualuetta olevat yksiköt vakauttavat potilaat ja valmistavat heidät jatkokuljetukseen. Alueelliset keskukset tekevät vaativaa traumakirurgiaa, neurokirurgiaa, verisuonikirurgiaa ja rintakehäkirurgiaa. Korkeimman tason keskukset hoitavat kaikkein vaativimmat vammat, kuten monimutkaiset verisuoni-, kasvo- ja neurokirurgiset tapaukset.
Tällainen malli vaatii Gielerakin mukaan myös siviilisairaaloiden fyysistä vahvistamista. Leikkaussaleja, tehohoitoyksiköitä ja verivarastoja pitäisi siirtää suojattuihin maanalaisiin tiloihin. Sairaaloilla pitäisi olla vähintään 72 tunnin varavoima, riippumaton vesihuolto, CBRN-suodatus ja pimeätoimintaan soveltuvat helikopterikentät.
Pelkkä infrastruktuuri ei kuitenkaan riitä. Sairaalaverkko tarvitsee reaaliaikaisen tietojärjestelmän, joka näyttää potilasvirrat, vapaat vuodepaikat, leikkaussalit, verivarastot ja evakuointimahdollisuudet. Ilman tätä päätökset perustuvat arvioihin, mikä johtaa nopeasti pullonkauloihin, kun vakavasti haavoittuneita saapuu kymmeniä tai satoja vuorokaudessa.
Gielerak painottaa, että kuntoutus ei ole enää hoitoketjun loppupäässä oleva sosiaalinen kysymys vaan osa asevoimien henkilöstön palautumiskykyä. Jos haavoittuneita ei saada takaisin palvelukseen, työhön tai toimintakykyiseen arkeen, valtio maksaa seurauksista vuosikymmeniä.
Miehittämätön selviytymisverkko
Evakuointi ja huolto muodostavat oman kerroksensa. Gielerakin mukaan haavoittuneen selviytymistä eivät ratkaise vain lääkärit vaan etäisyydet, reitit ja aika. Jos miehitetty ambulanssi ei voi ajaa droonien valvomalle alueelle, haavoittunut jää odottamaan tai evakuointiryhmä altistetaan iskulle.
Ratkaisuksi hän esittää miehittämätöntä selviytymisverkkoa. Etulinjan lähellä maastoajoneuvojen ja pienten miehittämättömien maa-ajoneuvojen pitäisi kuljettaa ensiaputarvikkeita, verenvuodon tyrehdyttämisvälineitä ja haavoittuneita pois pahimmalta droonialueelta.
Seuraavilla väleillä voitaisiin käyttää panssaroituja matalan havaittavuuden ajoneuvoja ja myöhemmin VTOL-aluksia, jotka pystyvät kuljettamaan 100–150 kilon kuorman matalalla lentoprofiililla.
Kun ilmaherruutta ei ole, myös strateginen evakuointi muuttuu. Gielerakin mukaan painopiste siirtyy lentokuljetuksista rautateille. Puolalle tämä on erityisen tärkeää, koska maan yli 19 000 kilometrin rataverkko on Naton itäisellä sivustalla poikkeuksellinen strateginen voimavara.
Sama koskee huoltoa. Lääkkeitä, verta ja tarvikkeita pitäisi pystyä toimittamaan stabilointipisteisiin drooneilla alle tunnissa tarpeen ilmoittamisesta. Gielerakin mukaan tällaisen järjestelmän rakentaminen on Puolan sotilasterveydenhuollon kiireellisimpiä modernisointitehtäviä.
Päätösten lykkääminen näkyy suoraan tappioissa. Rauhan aikana rakennettu järjestelmä ja sodan paineessa improvisoitu järjestelmä eivät eroa toisistaan vain kustannuksiltaan tai organisaatioltaan. Ne eroavat siinä, kuinka moni sotilas selviää konfliktin ensimmäisestä viikosta hengissä.