Erilaiset riippuvuussuhteet piinaavat kasvavaa osaa väestöä. Koska kyse on paljolti ”laillisen” liiketoiminnan seurauksista, vaaratekijöihin on hankalaa puuttua.
Rikolliseen toimintaan sen sijaan olemassa keinoja, mutta missä ovat uskallus ja halu? Demokratiamme on liian hidas reagoimaan tehokkaasti äkkiä eteemme tuleviin haasteisiin.
Toimittaja Mauno Saari on koonnut aikaamme piinaavista vitsauksista kirjan, jonka kattava otsikko on ”Addiktio”. Se luettelee joukon ilmiöitä, jotka tuntuvat osin helpottavan elämäämme, mutta jotka väärin annosteltuina kietovat käyttäjänsä riippuvuussuhteeseen. Moni ei sitä aluksi huomaa, kunnes voi olla liian myöhäistä päästä irti: huomata että hyöty on muuttunut haitaksi.
Asetelma on hankala: kyse on halusta nautintoon, nautinnosta ja sen pauloihin joutumisesta. Haittojen esilletuominen asettaa varoittajat ilon pilaajien asemaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten tupakkateollisuus ja maamme oikeuslaitos kykenivät yhdessä torppaamaan tutkijain väitteet nikotiinin ja syövän yhteydestä: ei ollut riittävää näyttöä. Nyt sitä on.
Mauno Saari on monessa mukana ollut lehtitoimittaja ja tietokirjailija. Itse muistan hänet muun muassa Lasse Virenistä, Paavo Haavikosta ja Christoffer Wegeliuksesta kirjoittamistaan kirjoista. Journalistilla on usein erinomaiset lähtökohdat rakentaa kirjoistaan eläviä, dramatisoiden ja tukien sanomaa painavin todistuksin.
Kun riippuvuussuhteista on kyse, hänellä on kotikutoinen ylivoimatekijä. Hän on naimisissa psykiatri Pirkko Turpeinen-Saaren kanssa, joka yli viisivuosikymmentä sitten silloisen aviomiehensä Juhana Idänpää-Heikkilän kanssa kirjoitti Suomessa uraauurtavan teoksen ”Huumeet” (WSOY 1972).
Teos perustui pariskunnan tutustumiseen huumeongelmiin Yhdysvalloissa. Tuolloin käsite addiktiosta liittyi pääosin huumeisiin ja alkoholiin. Tänään ongelma on tiedostettu laaja-alaisemmin ja yhä suorempaa ihmisjoukkoa koskevana.
Nuoret vaaravyöhykkeessä
Kirja esittelee muun muassa opettaja Susanne Ahvalon ajatuksia ja metodeja, joiden avulla ratkaisevassa iässä olevien – viides- ja kuudesluokkalaisten – olisi mahdollista tiedostaa ja välttää addiktioiden muodostumista. Se olisi eräänlainen oppiaine, ”tietoisuustaidot” jonka avulla nuori kykenisi välttämään haitallisen riippuvuuden.
Esimerkiksi seuraavat syyt ovat mahdollisia riippuvuuden aiheuttajia: 1. joukkoon kuulumisen tarve, 2. haastavien tunteiden välttely, 3. hyvän olon tunteiden tavoittelu ja lisääminen, 4. uteliaisuus, halu kokeilla, 5. pop-kulttuuri, mainonta, kapinointi, suoritusten parantaminen, väärät uskomukset, halu olla aikuinen, ympäristön – kuten kavereiden ja vanhempien esimerkki.
Ahvalon oppiaine on siis ihmisyyden perustaitojen harjoittelu, joka voi suurelle osalle nuoria täysin outoa. Harva meistä on nuorena niin kehittynyt, etteikö olisi vaarassa. Vaikka Raamatun mukaan ihminen on Jumalan itsestään luoma kuva, väite ei kyllä päde. Kuuluisa kirjailija Oscar Wilde oli yhtä lailla renttu kuin nero, mutta kenties omiin kokemuksiinsa viitaten hän totesi, että ihmistä luodessaan Jumala jossakin määrin yliarvioi kykynsä.
Itsensä tuhoamisen monet muodot
Addiktiot haitallisissa muodoissaan – huumeet, alkoholi, tupakointi, peli- ja nettiriippuvuus – ovat haitallisia meistä useimmille. Tarvitaan suuria ja pitkällisiä ponnistuksia, jotta vapaudumme meille aluksi miellyttävistä ja houkuttelevista pakkomielteistä. Valitsemalla ”vapaasti” saatamme viedä itsemme eräänlaiseen vankilaan, josta irtautuminen on vaikeata.
Rangaistukset tai paheksuminen eivät toimi aina parhaina lääkkeinä, mutta silti voimme hyväksyä filosofikirjailija Markku Enwallin rumat sanat niille, jotka ovat loukussa:
– Raukkamaisinta elämässä ovat hitaan, osittaisen itsetuhon muodot. Apatia, kyynisyys, laiskuus, juoppous, toivottomuus. Niissä toteutuu kaksinkertainen pelkuruus. Sekä elämän että kuoleman pelko, Enwall sanoi.
Kirja esittelee useita riippuvuuteen joutuneiden avuksi kehitettyjä hoitomuotoja. Metodeja on, mutta yksilön on tavattoman helppoa paeta piinaa, joka liittyy ponnisteluun irti pääsemiseksi. Harva selviää vaikeuksistaan yksin, ilman yhteisöllistä tukea ja ammattiapua.
Tärkeintä on kuitenkin myöntää olevansa pulassa ja haluavansa apua. Yksi Mauno Saaren motto onkin: ”olet oman elämäsi päähenkilö”.
Saaren sanoma korostaa yhteisöön kuulumisen tärkeyttä, vanhanaikaisen kyläyhteisön idylliä. Se on tämän hetken kaupunkielämälle vieras olotila – jossa ihmisten välinen huolenpito ja myönteinen kontrolli estävät ihmisten yksinäistymistä.
Haaveasetelma on kummallinen vastakohta tämän päivän kaupunkisuunnittelun tavoitemallille: ihmiset monikymmenkerroksisissa pilvenpiirtäjissä eivät tunne vaan välttelevät toisiaan – kaupunkiympäristössä jossa otat riskin jo astuessasi kadulle tai joukkoliikennevälineeseen.
Mauno Saari: Addiktio. Into 2025.
