Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa työskennelleet toimittajat Lily Korpiola ja Sanna Raita-Aho ovat haastatelleet teokseensa erityisesti nuoria ja naisia. Itse asiassa tekijät ovat omistaneet kirjansa Lähi-Idän nuorille.
Kirjan tarkoituksena on avata näiden alueiden valtioiden arkipäivää ja politiikkaa vuoden 2011 mullistusten eli arabikevään jälkeen. Pääpaino on Tunisian, Egyptin ja Syyrian tilanteissa, vaikka teoksessa sivutaan muitakin arabimaita. Esimerkiksi Libya on edelleen kaaoksessa, vaikka länsimaissa maan tapahtumista ei juuri uutisoida.
Tunisia on teoksessa mukana jo siitä syystä, että kumousaalto sai sieltä alkunsa. Egypti on aina ollut merkittävimpiä arabimaita ja Syyrian sota on aiheuttanut pahimman pakolaiskriisin sitten toisen maailmansodan.
Vallankumouksen onnistuja
Tunisiaa pidettiin melko tasapainoiselta ja vauraalta, vaikka maata johdettiin itsevaltaisesti. Keskusalueet kehittyivät, mutta maaseutu jäi jälkeen. Nuorisotyöttömyys oli lähes 30 prosenttia. Jälkikäteen ajateltuna ei ole ihme, että vallankumous sai alkunsa juuri syrjäisimmiltä seuduilta.
Protestit laajenivat ympäri maata ja lopulta vuodesta 1987 hallinnut presidentti Zine el-Abidine Ben Ali pakeni maasta. Tämän jälkeen mielenosoitukset levisivät moniin arabimaihin.
Tunisiaa on pidetty arabikevään onnistujana, maassa järjestettiin vapaat vaalit, jotka voitti islaminen puolue. Sen hallintoon ei oltu tyytyväisiä ja katuprotestit alkoivat vuonna 2013. Voidaan pitää yllättävänä, että konflikti päättyi rauhanomaisesti. Maahan julistettiin uudet parlamenttivaalit ja ne voitti nyt nationalistinen puolue. Tunisiaan saatiin luotua myös uusi perustuslaki, jota on kuvattu edistykselliseksi.
Ongelmia on kuitenkin runsaasti jäljellä, uudistukset etenevät hitaasti. Korruptio ja nuorisotyöttömyys eivät ole kadonneet ja paljon kertoo se, että maasta on lähtenyt suhteessa eniten vierastaistelijoita ääriliikkeiden riveihin.
Pettymyksiä
Vuonna 2011 Kairon keskustorin Tahririn tapahtumista välittyi aluksi lähes romanttinen kuva vallankumouksesta, jossa uhmattiin itsevaltaista presidentti Hosni Mubarakia. Vaikka islamilaiset puolueet olivat joutuneet toimimaan maan alla, niin ne olivat rakentaneet tehokkaan organisaation.
Muslimiveljeskunnan etuna oli kokemus, liike oli perustettu jo 1920-luvulla ja tavoitteena oli luoda islamiin nojaava yhteiskunta. Vuoden 2011 sekavissa oloissa muslimiveljeskunta oli siten vahvoilla ja sen johtaja Mohammed Mursi voitti vaalit. Pian osoittautui, että uusi hallinto ei poikennut aiemmasta ja vuonna 2013 kansa oli jälleen Tahrinin aukiolla.
Egyptissä armeijalla on aina ollut vahva rooli yhteiskunnassa eikä arabikevät tuonut muutoksia. Heinäkuussa 2013 armeijan ylipäällikkö Abdel Fattah al-Sisi nousi valtaan ja muslimiveljeskunta julistettiin terrorijärjestöksi.
Nykyhallintoa on kuvattu kovaotteiseksi ja poliittisten vankien määrä on suurempi kuin Mubarakin aikana. Tiivistetysti voi sanoa, että Egyptissä arabikevät johti lopulta vanhan vallan voimakkaaseen paluuseen.
Syyria edustaa arabikevään onnettominta tilannetta. Mielenosoitukset levisivät Syyriaan vuoden 2011 aikana ja aluksi niitä yritettiin hillitä pienillä uudistuksilla. Levottomuuksien kasvaessa presidentti Bašar Al-Assadin hallinto vastasi niihin väkivallalla.
Kansannousun aikana media oli näkyvästi mukana ja sitä kautta oppositio alkoi saada tukea ulkomailta. Seitsemättä vuotta jatkuneesta sisällissodasta on tullut osittain ulkovaltojen pelikenttä. Esimerkiksi Saudi-Arabia on tukenut avoimesti eri kapinallisryhmiä Iranin avustaessa Syyrian hallitusta.
Vuonna 2013 äärijärjestö ISIS saapui Syyriaan ja onnistui nopeasti valtaamaan merkittäviä alueita. Kevään 2017 aikana järjestön alkoi heiketä, muttei silti ole vieläkään vaaraton.
Kansannousut eivät onnistuneet
Kokonaisuutena voi todeta, etteivät vuonna 2011 alkaneet kansannousut onnistuneet, koska vanhalla eliitillä oli hyvin vahva ote turvallisuuskoneistosta, liike-elämästä ja puolueista. Tästä rakennelmasta on vaikea päästä eroon nopeasti.
Arabikevät oli kiistämättä avainkokemus Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan nuorisolle, se muovasi sukupolven maailmankuvaa ja tulevaisuuden näkymiä. Tällä on merkitystä, kun huomioidaan että Lähi-Idässä valtaosa väestöstä on alle 30-vuotiaita.
Nuorisotyöttömyys on arabimaissa erityisen paha ongelma. Korpiola ja Raita-Ahon haastattelemista nuorista monet haaveilevat paremmasta ja vakaasta tulevaisuudesta, mutta mukana on myös kyynisyyttä, valtarakenteet eivät välttämättä muutu nopeasti.
Turhautuminen on saanut monet nuoret etsimään toivoa hitaan demokratiaprosessin sijaan ääriliikkeistä. Tehokas islamistinen propaganda paremmasta yhteiskunnasta uppoaa otolliseen maaperään. Teoksen kirjoittajat toteavatkin: varmaa on, että epävarmuus ja epävakaus alueella jatkuvat vielä pitkään.
Lilly Korpiola & Sanna Raita-Aho: Arabikevään jälkeen. Arjen ja apokalypsin välissä. Kustannusosakeyhtiö Tammi. 265 sivua.
Kirjoittanut: JARKKO KEMPPI