Viimeisen kymmenen vuoden aikana ääriliikehdintä Suomessa on kasvanut ja kehittynyt merkittävästi aiempaan verrattuna, pääosin äärioikeistolaisen ja jihadistisen liikehdinnän voimistumisen myötä. Näihin kytkeytyneiden toimijoiden määrä on kasvanut ja niiden väliset kytkökset ovat lisääntyneet niin suomen sisäisesti kuin kansainvälisestikin. Ilmiöön kytkeytyvästä aktivismista on myös tullut yleisempää, vakavampaa ja monimuotoisempaa.
Kehityksen myötä ääriliikehdintää on heijastunut ennenäkemättömän paljon myös uutisotsikoihin. Yksittäisiin tapahtumiin keskittyvä uutisointi on kuitenkin harvoin pyrkinyt tai pystynyt edistämään ymmärrystä otsikoiden taustalta löytyvistä ilmiöistä. Ääriliikehdintää sekä sen taustalta löytyviä ideologioita ja toimijoita hahmotetaan yhä heikonlaisesti.
Merkittävä syy tälle on, että Suomessa viranomaiset ovat käytännössä ainoa taho, joilla on riittävät resurssit seurata ja tutkia ääriliikehdintää ja sen heijastumista kotimaassa pitkäjänteisesti ja järjestelmällisesti. Viranomaistutkimus on kuitenkin varsin ymmärrettävästi luonteeltaan operatiivista, eikä sen ensisijainen tehtävä ole palvella julkista keskustelua tai laajempia tietotarpeita, vaan ennalta estää ja torjua ääriliikehdintää ja tarvittaessa rangaista rikolliseen toimintaan osallistuneita.
Myös viranomaisviestintä aiheesta rajoittuu yhä voimakkaasti etenkin operatiivisiin asiakokonaisuuksiin kytkeytyviin tiedostustilaisuuksiin ja raportteihin, joissa ääriliikehdinnän käsittely jää usein puutteelliseksi ja pintapuoliseksi.
Vaikka etenkin supon ja sisäministeriön aihepiiriä koskeva viestintä on kehittynyt merkittävästi edellisen vuosikymmenen aikana, sitä värittää yhä vähäisyyden lisäksi vaikeaselkoisuus ja monitulkintaisuus – varsinkin verrattuna viranomaisviestintään monessa muussa länsimaassa.
Tutkimusta tehdään pienillä resursseilla
On selvää, etteivät viranomaiset yksin voi vastata julkisen keskustelun tietotarpeeseen. Ääriliikehdinnästä käytävä julkinen keskustelu tarvitsee rinnalleen viranomaistutkimuksen ja viestinnän rinnalle laajemman yleisön – ja tarvittaessa viranomaisten ei-operatiivisia – tietotarpeita palvelevaa asiantuntemusta ja tutkimusta. Etenkin jälkimmäisen tarve on tunnistettu jo kahdessa kansallisessa terrorismintorjunnan strategiassa selväsanaisesti. Näiden seurauksena Suomessa onkin nähty viime vuosikymmenen aikana muun muassa valtioneuvoston kanslian ja sisäministeriön tilaamia tutkimuksia liittyen äärioikeistoon, jihadismiin ja ekstremistiseen puheeseen.
Julkisen keskustelun kannalta on kuitenkin ongelmallista, että ääriliikehdinnän tutkiminen on yhä käytännössä yksittäisten tutkijoiden harteilla, eikä pitkäjänteistä tutkimusta mahdollistavia rakenteita tai resursseja ole. Toisin on muissa Pohjoismaissa. Norjassa tieteellistä ääriliiketutkimusta on tuettu merkittävästi jo kaksikymmentä vuotta. Tanskassa ja Ruotsissa pitkäjänteisen tutkimuksen tarpeeseen on herätty etenkin Isisiin kytkeytyneen vierastaistelijaliikkuvuuden ja terrori-iskujen aallon myötä.
Ilman rakenteita ja riittäviä resursseja asiantuntijuuden luominen on vähintäänkin haastavaa, puhumattakaan sen ylläpitämisestä tutkimustyön ja myös viranomaistoiminnan tietotarpeisiin.
Vaikka vuosittaisten tutkimushankkeiden toteuttaminen on tarpeellinen ensiaskel, on tarpeen pohtia onko se itsessään riittävä toimi huomioiden kuinka niukoilla resursseilla aihepiiriä käsittelevää tutkimusta tehdään tämän ulkopuolella.
Myytit elävät, jos faktat puuttuvat
Tutkittuun tietoon pohjautuva ääriliikehdinnästä käytävä keskustelu on ilmiöön kytkeytyviin haittavaikutuksiin varautumisen kannalta välttämätöntä. Se luo ymmärrystä moniulotteisesta, monimutkaisesta ja jatkuvasti kehittyvästä ilmiöstä, jonka torjuminen ja ennaltaehkäisy on pohjimmiltaan haastavaa jopa tilanteessa jossa viranomaisella on käytettävissään riittävät tiedot, keinot, ja resurssit.
Muutoin uhkana on, että aihepiiriä käsittelevässä keskustelussa voimistuvat entisestään kaikista äänekkäimmin huutavien kannat sekä tutkitun tiedon kumoamat myytit, vääristymät ja yksinkertaistukset, jotka pahimmillaan heikentävät julkista ymmärrystä ilmiöstä, edistävät yhteiskunnallista polarisaatiota ja heikentävät viranomaisten kykyä viestiä tehokkaasti ääriliikehdinnästä ja sitä vastaan tehtävästä työstä sekä myös sen rajoista.
Ääriliikehdintä, siihen kytkeytyvä toiminta ja turvallisuusuhat kehittyvät ja muuttuvat jatkuvasti. Lähitulevaisuudessa on nähtävissä, että ääriliikehdinnän lisäksi myös monet siihen potentiaalisesti vaikuttavat yhteiskunnalliset ilmiöt kuten jengiytyminen, järjestäytynyt rikollisuus ja kyberrikollisuus jatkavat kehittymistään Suomessa osana laajempia alueellisia ja globaaleja kehityskulkuja.
Tämä korostaa tarvetta luoda jatkuvaa ymmärrystä ääriliikehdinnästä ja sen monista eri ilmentymistä sekä panostaa julkista keskustelua ja laajemman yleisön tietotarpeita palvelevaan tutkimukseen.
Pian taipaleensa aloittavalla hallituksella olisikin nyt hyvä paikka kääntää katse kohti tulevaisuutta ja pohtia, olisiko Suomessa tarvetta kehittää myös pysyvämpiä rakenteita ja ratkaisuja näihin tarpeisiin vastaamiseksi.
