Feministisestä talousajattelusta ja talouspolitiikasta on julkaistu viime vuosikymmeninä ja varsinkin viime vuosina aikamoinen pino vaihtelevan tasoisia teoksia – niin tutkimuksia kuin pamflettejakin. Julkaisutahtia lienee kiihdyttänyt se, että feminismi on valtavirtaistunut ja muuttunut muodikkaaksi, paikoin kyseenalaistamattomaksi aatteeksi varsinkin nuorten naisten keskuudessa.
Niinpä vast’ikään palkittuun ”Feminismiä talouteen” -kirjaan tarttuva lukija miettii hiukan epäluuloisena, irtoaako aiheesta jotain uutta tai ainakin aiempaa paremmin perusteltuja argumentteja.
Tämän kritiikin kirjoittaja tunnustautuu konservatiiviksi, joka ei automaattisesti riemastu esimerkiksi intersektionaalisesta feminismistä. Teoksen kirjoittajat ja aatteen kannattajat voivat siten luottaa siihen, että tässä kirja-arviossa esitetyt kehut eivät johdu siitä, että kriitikko on samanmielinen, vaan siitä, että kiitokset on ansaittu.
On nimittäin myönnettävä, että huonompiakin kirjoja on aiheesta tullut luettua. Feministinen talouskritiikki ja siihen tiiviisti liittyvä feministinen taloustieteen kritiikki nimittäin syyllistyy luvattoman usein virheellisiin väittämiin ns. valtavirtataloustieteen teorioista ja menetelmistä.
Hanna Ylöstalon ja kumppanien kirja ei tähän kompastu ainakaan kovin räikeästi, vaan vain paikoin. Teoksen kirjoittajat tuovat myös kiertelemättä esiin missionsa: he määrittelevät ja myöntävät tekevänsä tutkimusta, jonka päämääränä on maailman muuttaminen.
Hyvä, että he sanovat tämän jo esipuheessaan. On nimittäin kaksi aivan eri tapaa tehdä tutkimusta: toinen haluaa selvittää, miten maailma toimii, ja toinen, miten sen tulisi toimia.
Ylöstalo kumppaneineen tekee siten kirjallaan ja tutkimuksellaan politiikkaa, mikä käy ilmi paitsi rivien välistä myös riveiltä. Ei liene yllättävää, että suunta on vahvasti vasemmalle. Kirjan tekijät korostavat valtion roolia markkinoiden sijasta ja luottavat ylhäältä tai yhteisöstä nousevaan ohjaukseen ja valvontaan.
Selkeimmin kirjassa nousee esiin viesti siitä, että hoivan, muun palkattoman työn ja ympäristön merkitys tulee taloudessa tunnistaa ja tunnustaa. Näitä ei sinänsä voi pitää uusina ajatuksina – erilaiset ympäristö- ja feministiset liikkeet ovat vaatineet samaa jo vuosikymmeniä. Toki niistä on edelleen tärkeää keskustella, minkä kirja ansiokkaasti tekeekin.
Kotona tehdyn työn, kuten omaishoivan, osuutta onkin jo pitkään arvioitu, laskettu ja soviteltu virallisen BKT:n kylkeen niin Suomen Tilastokeskuksessa kuin muuallakin maailmassa YK:ta myöten. Ei siis enää voida puhua hoivan näkymättömyydestä. Eri asia sitten on, miten budjetintekijät ja poliitikot noihin lukuihin reagoivat – vai reagoivatko lainkaan.
Ylöstalo ja kumppanit sortuvat paikoin samaan virheeseen kuin monet muutkin feministisen taloustieteen edustajat. He kritisoivat neoklassista, miesvaltaista taloustiedettä siitä, että se ei laske kasvumalleihinsa ympäristövahinkoja.
Tämä ei pidä paikkaansa: juuri nuo moititut ”valtavirtataloustieteilijät” liittivät yhtälöihinsä kattavia laskelmia ympäristövahingoista jo kauan ennen vuosituhannen vaihdetta. Niitä esiteltiin jo talousopin peruskursseilla. Onko tämä työ jäänyt feministeilta ja ympäristöväeltä huomaamatta, ja jos on, niin miksi?
”Feminismiä talouteen” on joka tapauksessa kattava, selkeä, helppolukuinen ja taitoltaan silmää miellyttävä kokonaisuus. Kiinnostuneena luin muun muassa analyysin kaupallistetusta ja muodiksi muuntuvasta feminismistä, ”bisnesfeminismistä.” Hieno analyysi.
Ihmetystä herättävät nimeämättömät haastattelut
Ihmetystä ja suoranaista epäluuloa herättää kuitenkin se, että kirjaan tehdyt haastattelut ovat nimeämättömiä. Kirjassa on ”tutkimushaastattelut” -niminen liite, josta selviää vain se, minä
ajankohtana kirjan tekijät ovat haastatelleet ”asiantuntijaa”, ”poliitikkoa” tai ”sosiaalisen median sisällöntuottajaa.” Mukana näissä haastatelluissa oli siis myös taloustieteilijöitä, mutta keitä he ovat tai olivat?
Ylipäätään olisin mieluusti nähnyt tämän kaltaisen kirjan kirjoittajien joukossa edes yhden kokeneen talouspoliitikon, finanssiasiantuntijan tai taloustieteilijän. Toki kirjan tekijät ovat akateemisesti ansioituneita, mutta kaikki neljä kuitenkin tulevat talouden ja taloustieteen ulkopuolelta, kuten sosiologiasta ja sukupuolentutkimuksesta.
Joissakin luvuissa paistaa myös vieroksunta taloustieteen matemaattisia menetelmiä ja taloudellisen informaation kvantitatiivisuutta kohtaan. Numerot, laskelmat ja matematiikka ovat ”Feminismiä talouteen” -kirjan kirjoittajien mukaan yliarvostettuja. Kyseinen, useimmiten ontoksi jäävä väite on tuttu jo vuosisatojen takaisista tiedekiistoista.
”Feminismiä talouteen” -kirja pysyy laajasta ja jossain määrin reunattomasta aiheestaan huolimatta kompaktina, eikä sen ymmärtäminen edellytä yliopisto-opintoja. Teksti on sujuvaa, jos lukija ei häiriinny siitä, että teoriat ja ideat ”kurottuvat”, ”limittyvät,” ”ammentavat” toisistaan ja ”kietoutuvat” toisiinsa.
Konservatiivi neoklassinen talousajattelija nimittäin saa sanaähkyn, ja alkaa kaivata matemaattisen lyhyttä ilmaisua. Oleta, väitä, todista. Halki, poikki ja pinoon. Piste.
Hanna Ylöstalo, Heini Kinnunen, Emma Lamberg, Inna Perheentupa: Feminismiä talouteen. Opas kriittiseen talouslukutaitoon. 231 s. Gaudeamus 2024.
