Kun aloitin kansanedustajana 1980-luvun loppupuolella, eduskunta aloitti kesätaukonsa kesäkuun alussa ja palasi takaisin syyskuun puolessa välissä. Ei tauko toki tavallista lomaa ollut, mutta nykyisten parlamentaarikkojen on vaikea uskoa sellaista silti todeksi. Paluuta vanhaan on myös turha haikailla. Maailma myllertää tulevina vuosikymmeninä entistä lujemmin ja sen seurauksena kansanvallan valtakirjan saaneiden vapaa-aika on tiukassa.
Juttuni otsikko on hieman harhaanjohtava, koska on tilanteita ja tapahtumia, joiden johdosta maan hallituksen pitää tehdä töitä niin kuin kesää ei olisi olemassa. Omalle kohdalleni sattui kerran pienimuotoinen maahanmuuttokriisi ja kotona minua kehotettiin palaamaan työpaikalleni. Sillä tavoin pilaisin vain oman kesäni, mutta muut saattaisivat jatkaa lomatunnelmissa. Ohje oli oikeaan osunut. Silloin, kun politiikassa palaa, asioita on turha kuvitella hoitavansa kesämökiltä käsin.
Maan nykyisellä hallituksella on piisannut ulkoisia murheita koko olemassaolonsa ajan. Eikä meneillään oleva heinäkuu tee poikkeusta: Ukrainassa soditaan, energiakriisi uhkaa ja korona näyttää pääsevän uudelleen valloilleen. Kun tilanne on tuo, vastuuministereiden on syytä pysytellä työmaallaan.
Mutta näyttää siltä, että myös niiden poliitikkojen heinäkuu on täynnä politiikkaa, jotka eivät osallistu päätöksentekoon kesäaikana. Syynä ovat erilaiset areenat, joita Suomi alkaa olla pullollaan.
Kuntien, kansalaisjärjestöjen ja median aktiivisuutta täytyy tietenkin ihailla. Ja monet paneelit keräävät sankan kuulijajoukon. Hienoa on, että yhteiskunnan asiat kiinnostavat myös kesäkuumalla.
Osallistujia ei vain taida ajatella oikein kukaan. Poliitikkojen on kovin vaikea vastata kutsuihin ei. Heidän tulee päinvastoin kertoa suureen ääneen, kuinka ”mahtavaa on olla täällä taas.” Jos joku puoluejohtaja uskaltaa valita perheen vaaliväittelyn sijaan, media muistuttaa monisanaisesti, kuka ei paikalle vaivautunut.
Toki on olemassa se poliitikkojen joukko, joka rakastaa ihmisten tapaamista niin paljon, että ei malta pysyä edes heinäkuussa omissa oloissa. Kansanedustaisäni kuului tuohon porukkaan. 1970-luvulla ei ollut areenoja, mutta, jos muuta ei ollut tarjolla, hän tarjoutui heinäntekoon luumäkeläisiin (kesämökkimme oli Luumäellä) maataloihin. Edesmenneessä pomossani, ministeri Ilkka Kanervassa, oli samoja piirteitä.
Ike ilmestyi myös vaalien välillä varsinaissuomalasiin toritilaisuuksiin, koska ei omien sanojensa mukaan ollut ”puun alla kesää makaavaa tyyppiä.” Hän oli myös erilaisten areenoiden vakiopanelisti.
Media täyttyy nykyisin työuupumuksesta kertovista artikkeleista. Tauti ei ole myöskään politiikassa tuntematon. Siksi olisi hyvä, jos voisimme yhdessä päättää, että heinäkuussa ei puhuta politiikkaa, ei järjestetä areenoja, eikä muita keskustelutilaisuuksia. Myös poliitikko on lomansa ansainnut.
